13.2.2013

Uhmaruokailija

Otsikon otus majailee nykyään meillä.

Tänäaamuna istutaan ensin puoli tuntia aamupalapöydässä yhdessä. Syötän pientä (joka siis osallistuu jo ruokailuhetkiin) ja iloisesti juttelen ison kanssa. Jaahas, vähän meinaa tihkaista isommalla syöjällä puuron kanssa: alkaa "lisää maitoa yms. tms. jne." -temppuilu. Tsemppaan itseäni tsemppaamaan ruokailijaa. Pienempi on jo valmis ja kannustan isompaa jo vähän kärsimättömämmin. Hömpöttelyä, suostuttelua. Uhkaus. Kiukku. Päätän kadota paikalta, etten pimahda. Keittiön kaapin oven kanssa jo sen verran nimittäin tuli pamautettua, uhkauksen äänitehosteena, että totean olevani huono esimerkki itsehillinnästä. Jätän pojan syöttötuoliin käskyn kanssa: ennemmin et pöydästä nouse, kun lautanen on tyhjä. (Tosin joudun jo miettimään, että mitenkäs sitten nämä sanani syön, jos lautanen vaan ei tyhjene.) Ulvontaa. Pelleilyä. Leikin pienen kanssa muualla, iso istuu 20 minuuttia pöydässä, kunnes pelleilyjen jälkeen leikkiseura alkaa houkuttaa ja lopulta nöyrtyy syömään lautasen tyhjäksi. Ihme, että se tapahtui, mutta hyvä niin.

Sama toistunee päivällisellä, viimeistään iltapalalla. Lounas sujuu varmaankin hyvin, koska huomiota varastava siskonen nukkuu ulkona.

Ja sitten oonkin tuosta asti miettinyt, että oonko liian ankara äiti. Onko oikeasti niin huono asia, kuin kuvittelen, jos välillä vaan antaisi periksi? Ja sitten taas, kun annan periksi, mietin toisin päin. Että minkälaista kasvatusta tämäkin nyt sitten on. Hohhoi. Nyt päätän unohtaa koko homman. Paitsi siltä osin, että lopputulos oli hyvä. Se riittää.


2 tyhjää aamupuurolautasta!


















8 kommenttia:

  1. Itte mietin luovuttamisen paikoissa puuron äärellä että miten huomenna tai illalla perustelen että puuro täytyy syödä jos ei sitä nyt sitten tarvikkaan syödä? Kuinka kauan venytän pinnaa... kello käy... aika loppuu... työt kutsuu.
    Mielessä pyörii kaikki tuhannet teoriat syömiseen pakottamisen ja sitten taas periksi antamisen haitoista. Vanhemmuuden dilemma!
    -R

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan, juuri näin. Teki miten vaan, niin aina on vähän väärin, ainakin jonkun mielestä ja jostain näkökulmasta. Vanhemmuuden dilemma, sepä se. Ehkä on hyvä olla jämäkkä, mutta jos osaisi ottaa mukaan ripauksen armoa, itseä ja lasta kohtaan...?

      Poista
  2. Sitte sen neljännen tai iltatähden kans voi jo antaa periksi niin saa sitte isoommat kadehtia kun sillä ei oo mitää kuria eikä pakkoja. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta juuri sen iltatähden kanssa mä oon sitten taas ihan riittävästi harjoitellut kurittamista ja pakottamista. Hänhän kutsui mua rankkuriksikin joskus. ;)

      Poista
  3. hmm, sitten se dilemma, että sanotaan, että lasta ei saisi pakottaa syömään kaikkea. Silloin lapsen synnynnäinen taipumus tietää miten paljon tarvitsee ruokaa, katoaa. Ja se taas voi aiheuttaa vanhemmiten ja jo lapsenakin mm. lihavuutta. Joten missä menee se kultainen keskitie, että pitää syödä mutta silti ei tarvi syödä kaikkea!? Sama ongelma myös täällä, pöydässä temppuillaan lähes raivostumiseen asti ja unohdetaan syöminen. Voi näitä pieniä uhmailijoita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä, taas uusi pointti mietittäväksi! Tässä on niiiiin vaikea olla epäonnistumatta!

      ;)

      Tai sanotaan niin päin, että tässä(kin) on niin vaikea olla täydellinen.

      Poista
  4. Pakko todeta tähän, että äiti totes sen meidän teillä vierailun jälkeen, että hän ihaili, miten päättäväisesti te eväsitte innokkaan mutakakunsyöjän toiveet lisäpaloista ettekä antanu heti periksi, niin kun ehkä ois monesti helpompi tehä, varsinki ku on vieraita paikalla:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, hauska kuulla! Vaikkei mekään aina olla johdonmukaisia, mutta joskus sentään. (Tosi johdonmukaista olla johdonmukainen joskus... ;D)

      Poista