Täytyy taas pitkästä aikaa koittaa purkaa unta tekstiksi, jos löytyisi sieltä pointtia. Pelkällä ääneen selittämällä en päässyt sieluni syövereistä jyvälle.
Ensinnäkin olin kaupassa, pikkuputiikissa. Olen ollut sellaisissa vastaavanlaisissa unissani ennenkin: Seinät lähellä, pieniä ikkunoita korkealla, lämmintä pölyn läpi siivilöityvää valoa. Nämä kaupat on olleet aina eri paikoissa kyllä, ja fiilikset olleet seurasta riippuen vähän eri sävyisiä. Nyt kiertelin jonkin vanhan kaupungin putiikkeja. Se on mulle tuttu kaupunki unista, ei mikään olemassa oleva kuitenkaan. Siellä on soma keltainen puukirkko kukkulalla, vanhaa, aurinkoista puutaloaluetta putiikkeineen siitä kirkolta yhdelle sivulle päin ja harmaata, loskaista, öistä prismaa toisella suunnalla.
No, kuitenkin. Olin lämminvaloisessa ruskeaseinäisessä vaatekaupassa. Nappasin ensitöikseni hyllystä oranssin nahkatakin kokoa M. Aattelin ihanaksi ja halusin poikkeuksellisesti tehdä onnellisuuksissani nopean päätöksen. Vein sen ja jotain asusteita kassalle ja jatkoin shoppailua. Maksoinkin kai jo, vaikken edes katsonut hintoja.
Vasta sitten löysin kivempiakin takkeja. Mustia ja ruskeita, ajattomampia. Sovitin ja tajusin kaupan koot aika suuriksi. Myös sen sovittamatta ostamani oranssin takin täytyi olla suuri. Muutenkin musta näytti paremmalta, ja sen hinta aiemman 179:n sijaan oli 99. Aloin häärätä, että mitäs nyt tekisin ja sovittelisin ja ostaisin ja saako edelliset kaupat peruttua. Olin yhä innoissani. Kunnes tajusin ystävällisen, ylvään ja vähän pelottavan myyjän yrittäneen sulkea liikettä jo pidemmän aikaa. Kello oli 17:20. Noloa. Tiesin, että päätöksentekokykyni lopahtaisi nolostumisen ja kiireen takia, mutten kehtaisi enää tyhjin käsinkään lähteä. Paineita.
En muista, sainko lopulta mitään matkaani, mutta tunneskaala unessa oli seuraava:
Kutkuttavaa innostusta ja kevyttä iloa, yhtäkkistä heittäytymistä, muidenkin vaihtoehtojen pohdintaa, perääntymistä, epävarmuutta (ja silti yhä samaa uuden äärellä olemisen kutkutusta) ja äkkiä lopulta kauhea nolostuminen ja tilanteen lopahtaminen.
Tunteet olivat niin eläviä, että niiden on pakko kertoa jostain todellisesta. En vain keksi vielä, mistä. En, vaikka kirjoitin. Silloin kaikki yleensä muuttuu itsestäänselväksi.
Palaan tänne kertomaan, jos keksin.
Tai kertokaa te, jos luette sieluani mua paremmin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti