Identiteettikriisi, askel eteen päin.

Voihan taas identiteettikriisi!

Millainen ope minä olen?

Millainen äiti minä olen?

Millainen vaimo minä olen?

Millainen ihminen minä olen?

Viimeviikolla kaahasin liikenteessä parin auton ohi kiukuspäissäni, kun olivat liian hitaita. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin, että "Väistäkää nyt, nyssyt, minä olen varmastikin teitä vanhempi, viisaampi ja oikeammassa." Ymmärsin toki, että tuo äkäinen ja oikeuttava ajatukseni johtui ehkä nälästä, kiireestä tai ärsytyksestä. Mutta vähän alkoi naurattaa. Että nytkö oikeasti olen valmis ajattelemaan, että minullakin on oikeuksia ja minäkin voin seistä omien ratkaisujeni (kuten ohi kaahaamisen) takana jämäkästi. Ja etteivät kaikki muut kuskit liikenteessä ole automaattisesti minua tärkeämpiä tai parempia. Pikku juttu, mutta itselleni taas uusi oivallus. Ettei ole varmastikaan väärin ajatella, että kyllä minäkin osaan ja tiedän ja pystyn.

Mulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia sanoa töissä tai elämässä, että "En osaa, olen tuossa huono, joku muu on varmasti mua parempi jne". Mutta siinä on ollut haastetta, että osaisin sanoa, että "Tiedän, mitä teen, osaan hommani, tässä olen hyvä ja tuossa olen oikeassa". Ei toki  kotona ole ollut sekään vaikeaa, sen tässä heti alleviivaan vielä erikseen, ennen kuin ruokakuntani jäsenet (lapsuudenaikaiset, tai nykyiset) ehtivät kuittailemaan.

Näitä pohdin. Uskon, että vähän saatan taas aikuistua. Ehkä tämä on ammatillinen identiteettikriisi tällä kertaa lähinnä. Onko mitään vähemmän negatiivista sanaa, kuin "kriisi"? Uskon vahvasti, että tällainen "kriisi" on tärkeän askelen ottamista kohti seuraavaa päivitettyä versiota itsestäni. Positiivinen kriisi.