Joululomalla olen ollut tähän asti vähän sekaisin. Tehnyt ajatuksissani koko ajan isoa kierrosta nopealla vauhdilla. Hyvästä fiiliksestä huonoon, draivista väsyyn, seesteisyydestä paniikkiin. Onneksi loma jatkuu vielä ilahduttavan pitkään tänä vuonna. Aion loppulomasta lötkötellä draculasängyssä ja hymyillä. Nytkin oon lötkötellyt, mutta purrut vähän hammasta samalla. Ja niin on meidän perheessä muutkin, jos saan sanoa. Se on vaikuttanut myös omiin fiiliksiin.
Harmillisen vähän tuli jouluna kuvattua. Ja harmillisen vähän yli päätään. Ja harmillisen vähän niitä kuvia tulee jälkikäteen katsottua, saati paperille teetettyä.
Tässä joskus taannoin juteltiin siitä, miten perheissä on ennen vanhaan (eli esim. niinkin ennen vanhaan, kuin meidän lapsuuden aikoina) näytetty tunteita. Joku sen ajan isä oli pohtinut sitä, miten usein oli jäänyt sanomatta, miten tärkeitä monet hetket olivat silloin hänelle olleet. Itse tiesin aina, että isän mielestä tapahtuu jotain merkityksellistä, kun hän ottaa kameran esille ja ikuistaa tapahtuman. Kun asettelin rannerenkaasta, sormuksista ja kynistä lasipöydälle pöllön, tai kun siskon ja serkkujen kanssa pukeuduttiin hassuiksi tai kun meitä haluttiin kuvata kukkapellossa ihan vain kuvaamisen vuoksi. Tai kun leivottiin joulupipareita aina itsenäisyyspäivänä, tai jouluruoalla otettiin itselaukaisijalla kuva koko väestä. Hetkien, jotka haluttiin ikuistaa, tiesi olevan tärkeitä. Oli tärkeää päästä kuvaan.
Toki itselläkin on kameran muisti täynnä kuvia, mutta kertovatko ne samanlaista tarinaa, kuin 80-luvulla valokuvat kertoivat? Selfieitä, ruoka-annoksia, lapsia irvistelemässä etukameralle...
Miten minä näytän, että hetket ovat mulle tärkeitä? Miten minä näytän rakkautta, kun kameran läpi ei ole mulle yhtä luonteva tapa, kuin isälle oli? Osaanko sanoa? Muistanko edes hymyllä kertoa nauttivani hetkistä? Ja meneekö se viesti perille?
Miten sinä teet?
 |
| Upeat jouluhelyni. Taustalla lapset katsovat Star Warsia isänsä kanssa. Kuvasin heidätkin, mutta he toki eivät sitä tiedä. |
Väitän, että asian miettiminen näkyy ja heijastuu myös sanoissa ja teoissa - ja siis tulee näkyväksi. Ja jos ja kun se on tärkeää, siihen oppii sopivan konstin. Ja tiesikö isäsi(kään) korostavansa hetkien kallisarvoisuutta kuvaamalla niitä? Vai onko se sinun ja muiden tilanteista lukemaa? Ehkä lapsesi osaisivat nyt tai muutaman vuoden päästä kertoa tarkastikin, mistä tietävät, että sinä arvostat hetkiä?
VastaaPoistaEsimerkiksi se koristeiden lamppuun ripustaminen? (Aika järeä esimerkki, mutta tajuat, mitä tarkoitan.) Ja lapsen silmin sinulla on monia muita tapoja, vaikka kuinka hienovaraisia, mutta niin sinua. Kysy!
Se on kyllä totta, täytyy vain luottaa siihen, että jotenkin ne tietävät ja vaistoavat sen, vaikken mitenkään alleviivaisikaan (tai tietääkseni edes tekisi mitään erityistä). Kertovat sitten joskus isoina, tai ehkä eivät edes kerro, mutta minä taas puolestani sitten vaistoan sen jostain. :) Toivottavasti. <3
Poista