Luen välillä vanhoja blogitekstejäni. On huippua, että mulla on ikuistettuna tänne palasia ajanjaksoista, joista selkeät, yksityiskohtaiset muistikuvat ovat harvinaista herkkua.
Silmiin osui teksti, jonka kirjoittamisen aikaan odotin kolmattamme. Pohdin siinä isompien lastemme kahden vuoden ikäeroa. Loppuun heitin kysymyksen, että millaistakohan sitten on, kun lapset ovat 1-, 4- ja 6-vuotiaita tai 6-, 9- ja 11-vuotiaita. Jälkimmäisestä mulla ei vielä ole kuin aavistus, ja itseasiassa myös ensimmäisestäkään tilanteesta on mielessä enää vain aavistus.
Sen sijaan osaan aika hyvin kuvailla, millaista on, kun perheessä on 4-, 7- ja 9-vuotiaat.
Ensinnäkin arki on ollut jo reilun vuoden todella paljon helpompaa, kuin minkään edellisen äitiysuravuoden aikana. Kaikki ovat kuivia (lähes aina) ja päiväunettomia (lähes aina). Kaupasta ei enää kanneta vaippoja ja kaikkia reissuja ei tarvitse ajoittaa jonkun unirytmin mukaan. Edes illalla ajelu ei välttämättä sekoita pakkaa kovastikaan.
Loma-aamuisin lapset heräävät itsenäisesti ja katsovat lastenohjelmia sovitusti. Osaavat katsoa kellosta, milloin on aamu ja lupa nousta. Toisinaan (joskin harvemmin) tekevät ihan aamupalatkin itse.
Illat työllistävät yhä, ja odotankin seuraavana isona etappina sitä, että käskystä iltapaloittelevat itsenäisesti ja osaavat ilman erillistä pyyntöä mennä hammaspesulle ja sänkyyn. Iltarutiinit ovat ainakin omasta mielestäni päivän työllistävin urakka, jolloin pitää olla tosi järjestelmällinen ja tiukka. Usein hermoakin alkaa herkimmin kiristää juuri puoli yhdeksän aikaan. Nukkumassa ollaan yhdeksään mennessä. Tosin esikoinen toivoskelee, että saisi valvoa myöhempään. Tämä seuraava vaihe, jossa en olekaan yksin hereillä yömyöhään, jännittää mua. Nautin niin paljon hiljaisista, yksinään tai kaksinaan aikuisten kesken vietetyistä illan tunneista.
Uhmaa on, muutamallakin aina samaan aikaan, ja yhteenottoja tietenkin ihan päivittäin. Kuitenkin lapsista on toisilleen ihan valtavasti seuraa, ja jokaisella sisaruksella on toisensa kanssa riidoista huolimatta hyvät välit ja omat yhteiset juttunsa. Esikoisesta löytyy kuopuksen seurassa sellaista empatiaa, mikä ei välttämättä muulloin juurikaan pääse esille, ja keskimmäinen on päässyt "perässä vedettävän roolistaan", kun on saanut ottaa pikkusiskon komennattavakseen. Pienin matkii kaikessa idoleitaan, varsinkin isosiskoa, ja aina tyhmää tehdessä syy löytyy läheltä: "No kun siskokin." (Vaikkei edes olisi...)
Lapset ovat ihanassa iässä nyt siksi, että ovat kaikki sopivan ikäisiä yhteisiin leikkeihin (kunhan sille päälle sattuvat). Kukaan ei ole vielä "liian iso" ja toisaalta isommat osaavat vähän katsoa, että pienelläkin sujuu meno hyvin. Useimmiten näiden omien lisäksi piha (ja monesti myös koti) on pullollaan myös naapurustoa ja koulukavereita ikähaitarilla 4-11 vuotta.
Kaikki osaavat jo kuvailla olojaan, tunteitaan, särkyjään, kiukkujaan jne. Se helpottaa hurjasti vauvojen äitinä koettua stressiä, kun itkun sävystä piti osata tulkita kaikki. Ja hirveän rauhoittavaa on tautikautena jo ajatuskin siitä, että mikäli oksu saapuu, se osuu lähes varmuudella (jollei ekaa ylläriyrjöä lasketa) aina sankoon. Se on kuulkaa hienoa se.
Kasvatuksellisesti eniten tuottaa päänvaivaa tällä hetkellä käytöstapojen mielessä pitäminen ja kaverisuhteiden pelisääntöjen harjoittelu. Koulussa ja hoidossa tapahtuneita välikohtauksia puidaan usein. Kuka teki, mitä ja miksi. Miten toimit seuraavalla kerralla. Toivon, että kaikki se puhuminen ja sanoittaminen kantaisi tulosta. Vaihtoehtoinen skenaario on se, että lapset uupuvat ja kyllästyvät marmatukseen ja tottelemiseen. Toivon, että tämän tiedostaminen muistuttaisi itseäni kohtuudesta nalkutuksen suhteen ja osaisin pysytellä oleellisessa.
Jotenkin on tunne, ettei tämä pelkästään helpommaksi muutu aikojen kuluessa, mutta kyllä minä silti nautin tästä vaiheesta, jossa perheessä on vauvojen sijaan lapsia. En ole koskaan ollut vauvakuumeilija, vaan tällaisesta arjesta minä pikemminkin olen lapsisunelmia piirrellessäni haaveillut. Välillä on jopa sellainen tunne, että voimavarat riittävät tästä hetkestä nauttimiseen. Välillä tuntuu tosin toiselta, ja se on kyllä harmi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti