Antti Tuiskun kanssa puutarhassa

Muistatteko, kun sain toivomani puutarhatontun joululahjaksi? Mulla ei oo ollut sydäntä viedä sitä ulos kylmään ja pimeään, joten hän on pönöttänyt vierashuoneessa tuijottamassa yökyläilijöitä. Joku päivä sitten koitti sopiva lämmin kevätpäivä ulkoistamiselle. Tonttu sai taannoin nimekseen Antti Tuisku(nen). Kuljin Antti kainalossa ympäri pihaa kahden tontunsijoitteluassistentin kanssa.

"Ei Anttia siihen! Siinä me aina leikitään! Siinä mä aina istuksin, ei siihen. Siinä Antti Tuisku kaatuu, ei siihenkään. Ei sekään oo hyvä paikka, etitään joku muu."

Sisällä oli kolmas sijoitteluassistentti, mies, joka kauhistui Antin jättämistä etupihan kukkapenkkiin naapureita (tai häntä itseään) pelottelemaan. Tässä muutaman päivän ajan olenkin tarttunut tasaisin väliajoin Anttia sarvista, eikun tonttulakista, ja kiikuttanut ympäri pihaa. Varmaankin Antti lopulta asettuu päiväkahvinurkkaukseni tuntumaan terassille. Tai sitten vaeltelee vielä jonkin aikaa paikasta toiseen etsien parasta kolosta itselleen. Varmaankin puutarhaan kesän myötä saapuva värikkyys saa räikeän Antsan sulautumaan kohteisiin vähän tämänhetkistä paremmin. Itse hän näyttää kuitenkin kaikkialla suloisen tyytyväiseltä. Myhäilee hennon rennosti kädet taskuissa.

Ja ei, musta ei tule hullua puutarhatonttunaista. Vaikka se sopisikin tuohon mielikuvaan, jonka itsestäni annan poseeratessani blogissa pantteripöksyissä ja puutarhacrocseissa. Antti riittää mulle. Toistaiseksi. Ei kun lopullisesti.

Ja tauti. Kyllä: Miuku-raasu oksensi yön, minä oon maannut raatona ja taidokkaasti oksennusta pidätellen tämän päivän. Mutta nytpä ei tarvi enää jännittää, kun 5/5 on käyty läpi.