28.3.2014

Kiipeilijän geenit



Noin vaan Pienin oppi kiipeämään pois pinnasängystä. Iltasadun jälkeen odottelin lasten nukahtavan ja surffailin lastenhuoneen seinän takana, kun Pikkutyyppi yhtäkkiä tepsutti viereeni hymyillen muina tyttöinä. Olin silleen, et "....!... !!!? ...?!??". Tunsin ylpeyttä, mutta vähän alkoi saman tien pinnaa kiristää, sillä hilpeästä tilanteesta huolimatta tajusin, mitä on odotettavissa.

Palautin Beiben petiin, mutta jo muutaman minuutin kuluttua kikattelivat molemmat isoveljen sängyssä. Mr Piin kanssa tirskuttiin vähän oven takana ennen nuhtelua. Ja Beibe petiin. Isoveli alkoi kuiskutella toiseen sänkyyn hepulin kieppeillä "tuu tänne, tuu tänne, tuu tänne", ja muhunkin alkoi iskostua epätoivo kaoottiseksi kallistuvan tilanteen suhteen. Sisko jatkoi kiipeilyä ja minä jäin sängyn viereen palauttamaan kapuajaa peiton alle. Veljen suhteen mulla ei ollutkaan yhtä selkeää toimintamallia, sillä on vähän epäloogista ärähdellä kuiskutellen, että "nyt hiljaa", eikä sellainen kyllä hepuloivalle minkäänlaiseen jakeluun menekään.

Pienempi hyytyi siliteltynä hetkeksi sänkynsä pohjalle ja minä nappasin isomman pois huoneestaan pitääkseni toisaalla puhuttelun yltyneestä tilanteesta. Kunnes lastenhuoneesta kuului tössäys. Pieni mäsähti naamalleen lattiaan. Kiidätetään siis Isompi takaisin sänkyynsä ja ulvova reppana kaapataan tutkittavaksi ja hyssyttelyyn. Tulkitsin, että tuli lattiaan tutti edellä, mikä varmaan säästi vähän nenäressua törmäykseltä. Äidin stressitaso kuitenkin nousi nousemistaan, kun hyssytelin väsynyttä ja kolhiintunutta ulisijaa, jonka päätin viedä sänkyynsä vasta, kun villitsijäosapuoli nukahtaa.

Viimein ulvonta ja venkulointi hiipui ja kiipeilijä valahti takaisin vauvaksi nukahdettuaan mun syliin. Isompikin oli ehtinyt nukahtaa. Oma stressi loppui äkkiä ja tajusin, että ei nämä illat ehkä lopullisesti menneet plörinäksi, vaikka Hän nyt pääseekin sängystään pois. Että kai ne lapset sen jossain vaiheessa tapaavat aina oppia. Mutta en voi väittää, etteikö jännittäisi, millaisia tilanteita tästä nyt sitten seuraa. Mäsähdyksiä, äidille aiheutuvia tykytyksiä yllättäen tyhjentyneen sängyn edessä vai tällaisia iltahepuleita? Toivottavasti ei mitään, ainakaan liikaa. Mieleen palasi vain liian elävästi kaikki nukuttamiseen liittyvät vaikeudet, joita 3½-vuotisen urani aikana oon kohdannut. Siinä hyssytellessäni ehdin laskea, että olihan tässä jo ehkä kuukauden verran helppoja nukahtamisia. ...No, ehkei kannata vielä valmistautua kaikenmaailman skenaarioihin. Sitä paitsi seinän takana näyttää nyt tältä:

Eli aika ihanalta.


15 kommenttia:

  1. Ihana kuva. Ja voi vitsit, pikku mäiskähtelijä! Moni juttu kuulosti tutulta kyllä. Noilla on pysyny iltavillitsemiset ihmeen hyvin vaan muutamassa kerrassa. Ehkä kamalaa, mutta ilmoitan isommalle ottavani lempilelun jäähylle, jos jatkaa. Aina se loppuu siihen. Täydellisessä maailmassa en käyttäisi uhkausta keinona ikinä, mutta mutta...
    Oliko niin, että molemmat muksut on tosi saman ikäisiä? Meillä noi on ens kuussa kolme puol ja yks puol. Pienempi ei osaa vielä kiivetä pois pinniksestä mutta yllätti kerran istumalla siellä. Oli kiivennyt veljen sängyn kautta omaan sänkyynsä leikkimään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin ovat samanikäiset, nämä ovat heinä10 ja elo12. Monesti menee teillä koetut jutut yksiin meidän arjen kanssa, siksikin tykkään lukea teidän kuulumisista ja sun ajatuksista. Täälläkin tämä kiipeilytaito iski aivan yllättäen, joten sinuna jo varautuisin siihen tuon ensimmäisen opitun taidon jälkeen. ;D

      Meillä on sama menetelmä käytössä: karhut lähtevät temppuilusta, ja asiasta muistutetaan iltasadun jälkeen hyvässä hengessä. Olivat vaan jo tuossa vaiheessa kaikki lähteneet... ;) Uhkailun oon saanut kuulostamaan omaan korvaani sallitulta kahdella perustelulla: ilman yhdessä sovittuja sääntöjä (=uhkauksia) oon ihan epäjohdonmukainen komentaja ja rankaisija. Ei sekään voi olla lapselle hyvästä. On hyvä, että meistä kumpikin tietää, mitä temppuilusta seuraa. Ja toiseksi oon aatellut, että uhkailu (ei kun siis säännöt ja niiden rikkomista seuraavat tiedossa olevat rangaistukset) on hyvä tapa oppia auktoriteettien olemassaoloa. Se on hyvä taito elämässä. Aatellen jo tulevia opettajiaankin. ;D

      En tiedä, onko seliseliä, mutta itelleni noi syyt menee läpi, enkä enää tunne huonoa omaatuntoa uhkailusta (enkä juuri lahjonnasta ja kiristyksestäkään). ;)

      Poista
  2. Hihii, tiedän tunteen.. Juuri kun elämä ja joku rutiini asettuu uomiinsa, ne oppii uutta.. Ja taas pitää keksiä uudet keinot!
    Meillä pieni on nyt 1v3kk, ei yritä kiipeämistä vielä. Mutta veli siirtyi samassa iässä tavalliseen lastensänkyyn, vai muistankohan väärin.. ja alkoi vanhemmilla sängyn vierellä istuminen.
    Ihanaa ja kamalaa kun ne kasvaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on kyllä niin totta, ja välillä hyvinkin uuvuttavaa, että koko ajan ollaan koko porukalla opettelemassa uusia kuvioita ja rutiineita. Lyhyttä on se ilo, mitä saa tuntea siitä, kun kaikki rullaa tutusti ja turvallisesti. ;)

      Meillä isompi taisi nukkua kaksivuotiaaksi pinnasängyssä, mutta nyt en oo jotenki hoksannut aatellakaan, koska pienempi siirtyisi toisenlaiseen sänkyyn. Haaveilen kerrossängystä. Sujuisikohan semmoinen vielä? Tosin isompi ilmoitti joskus, että sisko tulee sitten nukkumaan aina yläsängyssä, eli sikäli ei ehkä oo vielä ajankohtaista. ;)

      Poista
  3. Felix learned how to climb out of his crib at 18 months, and for a few days he would do it all the time. But pretty quickly we were able to get him to understand that when we laid him down, that meant that it was time to go to bed, and then he would only climb out in the morning when he woke up. Strangely enough, he never climbed out after he woke up from his nap, he always yelled until I went to go get him!

    He and Ilona have spent plenty of nights in the same bed too. They love having sleepovers together and they still share a room, although not for much longer because we need to get Tuomas out of ours pretty soon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sitä mäkin kovasti toivon, että se olisi tuollaista "alkuhuumaa", kun pitää kokeilla uutta kiipeilytaitoa. Sellastahan se oli silloinki, ku oppivat vaikka nousemaan sängyssä seisomaan. Sitä ite aattelee, että mitenköhän tämä lapsi nyt enää ikinä oppii nukkumaan, kun sitä kiinnostaa vain seistä, eikä sitä seisomistreeniä kuitenkaan kestä, kuin pari iltaa.

      Ihanalta kuulostaa toi teidän sisarusten yökyläily! :) Poikakin usein pyytää, että eikö sisko vois nukkua hänen vieressään. Ehkä siis vähän isompana. :)

      Ja voi että, kun teilläkin on jo iso perhe ja isot lapset! :)

      Poista
    2. Ja neljäs (ja viimeinen, melkovarmaan) tulossa syyskuulla, hihii!

      Poista
    3. Kääk, tämä uutinen ei vielä ollutkaan kantautunut meren tälle puolelle (tai ainakaan mulle asti), ONNEA PALJON! :D :D

      Poista
    4. Onnea myös täältä Heidille ja perheelle Kanadaan! Huh, noiden hoitamisessa riittää varmasti hommaa, kun välillä itestä tuntuu, että yhdenkään kanssa ei ehdi mitään omaa tekemään!

      Poista
  4. Ei se uutinen ole oikein menny mihinkään päin, vielä, haha. En sanonu Facebookissa mitään. Ei se oo salaisuus, mutta en oo sitä julkaisutkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, katotaanpa, bongaako sen täältä joku. ;D

      Poista
  5. Joku täti bongasi ja kyllä nyt juorut leviää Hahhhaaa ! onnea suurpeheen äidille sinne meren taakse.Täällä kolme lasta on jo suurperhe,miksikö kutsuttaisiin lapsuuden perhettäsi tai äitisi (minun) kotiväkeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kyllä täälläkin on kolme lasta jo suurperhe. On aika harvinaista että on vielä sitä enemmän lapsia, mutta me ollaan aina halunnu neljä.

      Poista