28.5.2013

Maailman syvimmältä




Kunpa kaikki maailman ihmiset rakastaisivat lapsiani niin kuin minä rakastan. Tai edes puoliksi yhtä paljon. Kunpa kukaan ei ikinä rikkoisi niitä kiusaamalla... Voisinpa itse rakastaa kaikkia maailman ihmisiä edes puoliksi niin, kuin omia lapsiani. Ja jaksaisinpa puolustaa jokaista heikompaa, kuin puolustaisin omaani. Kunpa voisimme nähdä jokaisessa ihmisessä sen Pienen Viattoman, hauraan ihmistaimen, joka onnellisena lepää turvallisuudentunteessa äidin sylissä.

Koulukiusaaminen on maailman syvimmältä perseestä. Kiusaajat ovat typeristä typerimpiä. Itsetunto-ongelmiaan peitteleviä tunnevammaisia törppöjä, joilla on liikaa valtaa ja karismaa henkiseen tasoonsa nähden. (...Tai sitten kilttejä opettajan lellikkejä, kuten minä...) Säälin niitä, jotka eivät vielä aikuisenakaan tajua hävetä sitä, mitä ovat toisille kiusaamisella aiheuttaneet.

Ja oikeasti ihmettelen, eikö sellaisen ihmisen mieleen hiivi yön pimeinä tunteina, että vuosikausien piinaaminen ei voi olla oikein. Eikö se omatunto koskaan kolkuta niin kovaa, että vallantunteen ääni vaimenisi, ja pakottaisi nöyrtymään? Jollei pyytämään anteeksi, niin ainakin lopettamaan kiusaamisen.

Haluaisin kirjoittaa tästä niin paljon, mutta lauseista tulee tyhmiä, kuten huomaatte. Tunne on liian iso ja jytisevä välitettäväksi mun kirjoitustaidoillani. (Henkilökohtainen kokemukseni rajoittuu kuitenkin vain yksittäistapauksiin asian kummaltakin puolelta, jos sitä mietitte.)

Mitä voin tehdä opettajana kitkeäkseni kiusaamisen? Ja vielä tärkeämpi kysymys: mitä voin tehdä äitinä, ettei lapseni ala kiusata? Ja miten opetan heidät kestämään senkin, kun joku sanoo tyhmäksi?






9 kommenttia:

  1. Huh. Niin totta joka sana!
    Itse olen miettinyt paljon mm ala-astekiusaamista, että mikä menee jo niin pienen ihmisen päässä klikkiin että haluaa satuttaa toisia?
    Olen loputtoman kiitollinen omalle ala-asteen opettajallemme, joka loi koko luokasta yhtenäisen tiimin, olimme kaikki vahvoja ja tukena toisillemme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa oon miettinyt. Ja sitten toisaalta tullut tulokseen, että varmaan se on aika pitkälti ihan ajattelemattomuutta ja itsekkyyttä. Yksi ärsyyntyy, kun toinen yrittää ängetä leikkeihin. Ja toinen pahoittaa mielensä, kun ei oteta mukaan. Ei sitä välttämättä tajua loukkaavansa toista, sitten kuitenkaan...

      Kai tuo ilmapiirin luominen ois tärkeintä. Ehkä pitäisikin lähestyä koko asiaa sitä kautta, että opetetaan lempeyttä, huomioonottamista, käytöstapoja, tunteita jne. sen sijaan, että puhuttaisiin vain siitä, että EI SITTEN SAA KIUSATA KETÄÄN.

      Poista
  2. Tähän on pakko kommentoida. Nimittäin viimeksi tänään olin vähällä itkeä itsekin töissä käsitellessäni erästä pitkään jatkunutta tilannetta, niin raastavaa on nähdä ja kuulla, puuttua, puuttua ja puuttua tilanteeseen voimatta kuitenkaan estää niitä sanomisia ja lyömisiä sitten nurkan takana, naulakolla, kotimatkalla, harrastuksissa.

    Toinen ei vaan lopeta, kun ei varmaan ollenkaan käsitä mitä tekee kiusatessaan, ja oikeesti ei ees välitä eikä osaa mitään muuta. On varmaan pienestä asti oppinut etsimään toisesta vain pahaa, oppinut selviytymään tilanteista saamalla jonkun toisen näyttämään vielä pahemmalta kuin itse on saanut kuulla olevansa.

    Mua suututtaa! Ja tähän törmään lähes joka päivä. Minua on kiusattu ja minä olen kiusannut, ensimmäisen olen käsitellyt toinen hävettää edelleen. Tosin mun kiusaamiseni taisi olla jotain kaks kertaa ei otettu yhtä tyttöö mukaan ryhmätyöhön yläasteella, mut silti.

    Mahtaako joku "tosikiusaaja" koskaan ymmärtää mitä on tehnyt vai jatkaako sitten töissä samaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :( Tosi surkeeta ja ahdistavaa, jos ei pysty mitään tekemään auttaakseen -kumpaakaan. Mulla tulee niin voimaton olo jo tuommoisten tilanteiden ajattelemisesta...

      Vähän tuli tästä aiheesta mieleen se "keskipöytäsyndrooma", jos muistat... Se Eräs kantapaikka, jossa keskipöydässä (jonain vuonna tosin vain) ei saanut istua Kuka Vain... Ja vaikka se kuinka tuntui omaan päähän yläastemeiningiltä, niin kyllä siinä aika äkkiä perääntyi... Eli löytyyhän näitä negatiivisia hallitsijaluonteita varmaan aikuisistakin...

      Jäi vaivaamaan, kun vähättelin tuossa alkuperäisessä tekstissä omia kiusaajakokemuksiani. En tarkoittanut kuulostaa siltä. Ne ei varmasti oo olleet pikkujuttuja osapuolille. Ei mullekaan. Pari tapausta on pyydetty anteeksi (vaikka tuntuukin, että voiko se riittää...), mutta yksi vaivaa erityisesti edelleen, ja oon viime vuosina vasta tajunnut, miltä tilanne on saattanut Sen mielessä tuntua. Voi kauheeta... :(

      Poista
  3. Juuri samoja ajatuksia ollut tässä parin viikon sisällä. L kun menee syksyllä päiväkotiin ja kun taidot leikkauksen jälkeen heilommat kuin muilla samanikäisillä ja päässä iso arpi, niin miettii, että eihän vaan kiusata tuon takia :( itelläkin kun kokemusta kiusattuna olemisesta, niin se äitina pelottaa ja haluaisin omia lapsiani siltä suojella.Itse opena, kun tietää kanssa miten ilkeitä jo tuollaiset nelivuotiaat osaa olla.

    Mä jo näin pienen vilauksen tästä, kun matkattiin junassa ja siellä leikkivaunussa L kun oli, niin joku poika suureen ääneen kailotti, että "MITÄ TUON PÄÄSSÄ ON?" selitin sitten tuolle kailottajalle, samalal tavalla kuin olen Ällälle selittänyt, että Ällän päätä hoidettu, että sen käsi ja jalka toimisi paremmin ja siitä jäänyt jälki.

    Yhden mammatutun kanssa tästä juuri puhuin ja hän onneksi sanoi, että lapset luonnostaan uteliaita ja niistävoi olla siistiäkin, kun jollain iso arpi päässä.. Itse ajatustyötä kun kotona jatkoin, niin päätin jutella Ällän oman päiväkodin tätien kanssa, että haluan kuulla heti ja akiken jos jotain kiusaamiseen liittyvää on, niin pystyn asian käsittelemään Ällän kanssa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä totta, että lasten uteliaisuus voi toisaalta olla hyväkin puoli, mutta kieltämättä se voi vaatia aikuiseltakin just niitä oikeita sanoja ja tekoja oikealla hetkellä. Eli varmasti hyvä juttu, että puhut tätien kanssa asiasta etukäteen. Toivottavasti menisi niin päin, että L itse oppisi olemaan tosi ylpeä arvestaan ja saisi sillä rispektit muiltakin.

      Mutta vaikeita asioita nämä ihmisten henkilökohtaisuudet on, ja kun jokainen reagoi huomautteluihin ja kommentteihin niin eri tavalla. Pitäisi oikeasti olla tosi taitava sosiaalisesti, ettei koskaan loukkaisi ketään. Ja miten lapsi voisi sellaiseen käytökseen pystyä, kun ei aikuinenkaan aina...

      L:lle ja perheelle tsemppiä tulevaan elämäntilanteeseen. Toivotaan, että kaikki menee paremmin kuin hyvin, ja aikuisten huolet osoittautuisivat turhiksi. :)

      Poista
  4. Niin niin hyva! Nyt vaihdan englanniksi kun aivot on liian vasyneita kirjoittamaan suomeksi. :) I was bullied and I bullied. Like you, I am still so ashamed of the some of the ways I treated people. And I still remember the hurtful words that were said to me. I wish I had been the kind of person that always stood up for those that were being teased, but I was afraid that they would turn on me. What a coward I was! Anyway, I think you are right. It starts at home. Parents can't control everything their kids do (not even close, haha), but we are the first models for our children and the way we treat them and the other people around us is the best example for our kids. It all starts in the home.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on: me kuitenkin ollaan esimerkkejä lapsillemme kaikessa, myös siinä, miten kohdellaan toisia ihmisiä ja ollaan rohkeina puolustamassa alakynteen jääviä. Voi että, kun NIIIIIN todella toivon, että osaisin sen omilleni opettaa. Ja niin, eipä se oma käytös vieläkään ole aina noita kouluaikoja kypsempää, eli opittavaa on itelläkin.

      Poista
    2. Justiin! Oppiminen ei ikina lopu! On aina tilaa parantua

      Poista