4.3.2017

Paniikkihäiriöni





Puhumalla asioista tulee pienempiä. Niistä asioista, jotka pitää otteessaan, voi sillä lailla koittaa saada itse otteen.

Oon kahlannut alkuvuoden ahdistuksessa. Ensin olin löytävinäni syyn ahdistuksiin ulkopuolelta. Stressi, väsy, PMS, mikä milloinkin. Nyt ollaan kuitenkin tultu siihen pisteeseen, että kamalia olotiloja ripottelee minne sattuu. Varmasti stressillä ja syksyn murheilla on iso osuus asiaan ja ihan varmasti PMS hyödyntää heikkouttani hyvinkin röyhkeästi. Vaikka joskus mainitsin täälläkin, että akuutein paniikkikohtausvaara on ohi, en tajunnut oikeasti seisovani jokseenkin jatkuvassa paniikin ilmapiirissä. Seison edelleen. Usein saan siitä otteen ja pää selkenee, kun keskittyy hengittelyyn ja järkipuheeseen. Se voi pysyä viikonkin poissa. Välillä se ottaa vallan ja vajoan pinnan alle ja tukehdun ajatuksiini. Yleensä iltaisin, kun perhekakofonia kuormittaa aikansa ja lopulta hiljenee. Telkkarissa on tragedia. Ajattelen, että se voi osua kohdalle. Uutisissa on vaaroja, mitä kaikkea voinkaan joutua kokemaan. Kuka sairastuu, kuka kuolee, vai kuolevatko kaikki, miten selviän siitä ja oikeastaan elämän pienemmätkin haasteet alkavat tuntua ylivoimaisilta. Perheeseen tulevat murrosiät, lasten murheet, tulevien rippijuhlien ja valmistujaisten järjestäminen, anoppius, mummous, sairaudet... Ei ei ei, en selviä niistä, en mitenkään voi selvitä niistä. Ihan liikaa kaikkea, mitä en osaa ja mihin en pysty. Liikaa pelottavia, surullisia, ahdistavia ja kauhistuttavia skenaarioita. Mitä, jos sekoan? Mitä jos avaan auton oven vauhdissa ja kierin ulos? Mitä jos kadotan arviointikykyni? Tajun oikeasta ja väärästä? Mitä jos teen jotain sellaista, mitä ajatuksissa huonoina hetkinä pulppuaa pinnalle? Mitä jos nyt alan vain karjua, enkä pystykään lopettamaan ikinä?

Sellaisia ne väärät raiteet yleensä ovat. Vääriksi raiteiksi niitä kutsun, ja useimmiten kyllä hoksaan, että olen siellä. Joskus ne ovat sellaisia, että lähden kaupasta pois ostamatta mitään. Kun en osannut vartin miettimisenkään jälkeen valita viiden jäätelön väliltä, jätän ostamatta leivät ja maidotkin ja palaan kotiin tyhjin käsin ja henkeä haukkoen. Monesti oon jättänyt miehen yksin kassajonoon, kun on iskenyt paniikki. Henki ei kulje keuhkoihin asti ja tuntuu ylivoimaiselta seistä keskellä ihmisiä, jotka ovat niin normaaleja ja tyyniä ja osaavat pakata ostoksensa pusseihin samaa tahtia, kuin kassa piippaa niitä läpi. Itse työnnän pankkikortin koneeseen väärin päin ja vasta maksettuani sählään kohtuuttoman kauan ja epäloogisesti tavaroita ostoskassiin. Ajattelevat varmasti, että eikö tuo nyt osaa edes ostoksiaan pakata.

Joskus ne taas ovat sellaisia hetkiä, etten hallitse itseäni täysin. Ei niin, ettäkö tekisin jotain, mitä ei pidä, vaan niin, että en tee sitä, mitä pitäisi. En esimerkiksi pysty keskittymään jutteluun ja vuorovaikutustilanteisiin. Kesken juttukaverin puheen aivoihin muodostuu aampuuro, enkä ymmärrä, mistä puhutaan. Nyökkään hymyillen "hmm-m", ja mietin hölmönä, että meniköhän nyt väärin. Pitikö sanoa hyväksyvä "hmm-m", vai huolestunut "voi että"? Punastun ja hyydyn. Ja tietenkin ahdistun entisestään, kun arvelen kaverini pitävän mua vähintäänkin erikoisena, kun punastun ja hyydyn nakkikeitosta tai työnhausta jutellessa. Ja tällainen en haluaisi olla, en yhtään. Vaikkei olekaan kyse, kuin ahdistus- ja paniikkikohtauspäivistä, mutta silti.

No, onneksi ne päivät ovat kuitenkin harvinaisempia. Ja vaikka nyt olisikin meneillään tiivis suma sellaisia, niin uskon vahvasti, että taas koittaa helpompi aika. (Paitsi yön pimeimpinä tunteina tietysti epäilen...) Ja onneksi jokseenkin tiedostan itsessäni nämä olot ja mieluiten näen aivopuuropäivinä vain riittävän tuttuja ihmisiä.

Vain kerran, ehkä 8 vuotta sitten, kohtaus on yltynyt holtittomaan hyperventilointiin ja lattialle lakoamiseen asti. Ja hyvä niin, sillä ilman sitä en ehkä vieläkään tajuaisi tätä paniikki- ja ahdistushäiriöksi. Vaikka aivan kamalaahan se silloin oli, kun en tiennyt, mistä on kyse. Enkä millään olisi uskonut lääkärinkään tietävän, kun kehotti mut kotiin todeten, että kyllä se siitä. Luulin, että kuolen, jos päästän haparoivan kontrollini irti ja nukahdan. En kuollut. Näin kyllä unta, jossa olin sidottuna peräkonttiin autossa, jota mun olisi pitänyt ajaa. Ja joskus olen herännyt huutamaan ilman ääntä ja huitomaan apua ilman, että kädet ovat toimineet. Tuntenut, että nyt kuolen, kun ruumis ei tottele. En kuollut niilläkään kerroilla. Heräsin. Nyt tunnistan oloni jo paremmin. Tajuan olevani väärillä raiteilla ja sekin helpottaa jo hiukan. Osaan useimmiten puhua itselleni järkipuhetta tai pyytää sitä puolikkaaltani. (En tosin aina kovin kypsästi, vaan dramaattisen riidanhaastamisen ja ulinan kautta.)

Sitä en tosin pitkään aikaan tajunnut, että paniikkikohtaus voi olla muutakin, kuin hyperventilaatiokohtaus. Että se kaupassa iskevä hätäkin on paniikkikohtaus. Tai sellainen illan ahdistuskohtaus, joka saa arvottamaan miehen tökeryyden (eli kertaluonteisen ajatusten lukemattomuuden) elämäni kauheimmaksi ja vakavimmaksi ongelmaksi, jonka takia mistään ei enää ikinä voi tulla mitään. Tai se, kun maailman menneet ja ennen kaikkea myös tulevat murheet kaatuvat sekunnissa niskaan ja kieli puutuu ja leuat menee takalukkoon. Silloin työnnän luotani paitsi miehen, myös lapset. Kun vastaanottimeeni ei mahdu enää yhtäkään uutta ajatusta tai ärsykettä käsiteltäväksi. En osaa nähdä tilanteita ulkopuolisen silmin, mutta toivon kaikesta sydämestäni, että lapset eivät kärsisi ahdistuskohtauksistani niin paljoa, kuin (ahdistuksissani) pelkään. Useimmiten inhottavin olo hiipii onneksi heidän jo nukahdettua. Kun on riittävän väsy ja muutenkin lupa hellittää otetta...

En tiedä, miten koette nyt tämän kirjoitukseni. Mutta tuli sellainen olo, että kun laitan sen tänne, siitä tulisi mulle vähemmän vakava vihollinen. Kirjoitan sen vaarattomaksi ja teen itseni tietoisemmaksi. Ja kieltämättä valjastan myös teidät vahtimaan, että pysyn kuosissa. Vaikka samalla näytänkin itseni sellaisena, millaisena ei kai kuuluisi näyttää, jos ei haluaisi riskeerata esimerkiksi työnsaantimahdollisuuksia ja edes jonkinlaista imagoaan.

Enkä halua tämän estävän suunnitelmiamme. Tai arvaan, että varmaan pidätte järjettömänä lisätä henkistä kuormaa edes miettimällä muuttoa. Mutta oikeasti nyt entistä vahvemmin tuntuu siltä, että lähempänä tukiverkon kosketuspintaa tämäkin olisi helpompaa. Käytiin tänään katsomassa yhtä taloa. En osaa vielä sanoa, oliko se "the Talo", mutta kaupungista tuli turvallinen olo. Vaikkei edes tavattu perhettä tai ystäviä, vaan ihan vain uusia tuttuja. Tiesin kuitenkin puheenaiheissa vilahtelevat ihmiset, tai ainakin heidän vanhempansa ja tunnistin vastaan ajaneen ihmisen entiseksi koulukaverikseni. Muistin sen meitä kättelevän ihmisen kasvot vuosien takaa ja siksi näin hänet 20 vuotta todellista nuorempana. Ja ihmiset tunnistivat mut, kun kerroin, keitä vanhempani ovat. Tiesin paikat, reitit ja kaiken paikallisen. Ihmisten sukulaissuhteet ja sen, ketä hiihtoladulla todennäköisimmin tulee vastaan. Tuntui turvalliselta. Ympäröidyltä ja ei-irralliselta. Helpolta. Ja helppous olisi NIIN huojentava ja tavoiteltava tunne juuri nyt. Vapauttava.

Mutta vielä kokoava kaneetti paniikkikohtausasiaan: En aio sanoa, että nyt on jo parempi olo, koska oikeastaan olen koko alkuvuoden seilaillut näissä maisemissa, välillä panssarilaivalla, välillä vuotavan uimarenkaan varassa. Tämmöistä tämä nyt tällä hetkellä on. Ei koko aikaa, ja jos näet mut normaalina, niin sekin on todellista. Mutta harmillisen usein menen väärille raiteille, ja vaikka miten sen tiedostan, niin tympiihän se. Kunhan saan siitä kunnon niska-perseotteen, voin heittää sen taas joksikin aikaa hevonkuuseen.

Huh. Kylläpä jännittää tätäkin sanoa. Vaikka henki kulkee heti vapaammin keuhkojen perukoille asti.




20 kommenttia:

  1. Kiitos että kirjoitit! Hauraus tekee ihmisestä todellisemman. Toivon itsenikin puolesta että maailma ja oma ympäristöni olis yhä enemmän todellista, rosoista, hyväksyvää, armollista, tilavaa ja tuen antavaa kaiken kuoren ja hienouden sijaan. En itte mahdu nuohin jälkimmäisiin. Kumpa vaan osaisin ja pystyisin sulle olla edes jossain tilanteessa tukena.
    Ja ihanaa, että mieli saa yhä vahvistusta muutoksen edessä. Odotellaan että palapeli valmistuu.
    -r

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä enemmän puhuu, sitä paremmin huomaa, ettei itse olekaan erityisen huono muihin verrattuna. Että kaikissa on omat rosonsa ja että ne omat heikkoudet onkin ihan ok. Eli kyllä, tämä virtuaalinen tuki on just sitä tarpeellista. 😊

      Palapelin palasia tässä nyt tosiaan ihmetellään, ja odotellaan, koska tapahtuu jotain.. 👍😊

      Poista
  2. Luin tätä aamulla silmät sikkarassa ja mietin, että voisi olla mun kirjoittama teksti. Ihan samoja kokemuksia on mullakin ja samojen olojen kanssa elellään. Mutta onneksi vuosien varrella olen oppinut sen, että ihan hyvin voi näinkin elellä, ja että vaikka paniikissa on ihan satavarma, että taivas tippuu niskaan, niin muutamassa tunnissa se helpottaa, ja sitten ymmärtää ainakin järjellä, että ei se välttämättä tipukaan.

    Tsemppiä oloihin ja kiitos kun jaoit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassua, että yllätyn sunkin sanovan, että kuulostaa tutulta. Ja hyvin hassua, että se tuntuu jotenkin mukavalta. Tai no, lohdulliselta vois olla parempi sana.

      Ja kuin myös, tsemppiä oloihin ja elämäntilanteeseen, jossa myös tuntuu olevan palasien vaihtuvuutta ilmassa? Tai ainakin toivetta siitä? Rohkeutta ja luottamusta teillekin siihen, että kaikki loksahtelee paikoilleen ja ettei taivas putoa, vaikka siltä joskus tuntuukin. ❤

      Poista
  3. Huh! Vaikea kirjoittaa mitään järkevää. Toivottavasti tilanne helpottaa, eivätkä ajatukset lähde väärille raiteille! Minäkin tunnistan tuon väärille raiteille lähtemisen, josta seuraa vain kohtuutonta ahdistusta, jopa paniikkia. Uskon, että se on tavallisempaa kuin uskotkaan. En tarkoita tätä vähättelevänä, vaan sellaisena "et ole outo ja yksin tällaisen kanssa"-kommenttina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Toivon ja haluan myös uskoa, että tämä aallokko tässä suhteessa alkaisi vähän tyyntyä. Onneksi olot ei oo kuitenkaan jatkuvasti päällä ja toisaalta näyttäisi toimivan tämä, että antaa itselleen välillä armollisesti aikaa mörköilyyn. Yrittämättä koko ajan kammeta itseään väkisin iloiseksi.

      Ja tuo on oikeasti tärkeää tietää, että tämä on yleistä. Se auttaa suhteuttamaan, ja suhteellisuudentajuhan tässä just tuppaa katoamaankin. 😊 ja totta, melkein aina, kun tästä rohkaistuu mainitsemaan, niin löytää vertaistukea. 👍❤

      Poista
  4. Tavattiin uusia ihmisiä ja pian jo käytiin yhdessä syömässä. Mies totesi tuossa tuttavuutta hierottaessa, että hänellä on sitten välillä tapana "mukakuunnella": että hän on kuulevan oloinen, mutta oikeasti hänellä ei jää mitään päähän. Että jos hän vastaa jotenkin typerästi, se johtuu siitä ettei hän kuuntele oikeasti.
    Nauratti! Ja yhteiselo on nykyisin helpompaa. Ja kun hänestä nykyisin näkee sen, että ei mene perille, voipi sanottavansa toistaa ilman pelkoa, että jankuttaa! :)

    Mä olen varmaan niin paljon neurologisten potilaiden kanssa tekemisissä, etten pidä nykyisin mitään ihmisen toiminnassa tai käytöksessä tai tuntemuksissa outona tai ennenkuulumattomana!! Kuulen työssäni niin paljon kaikkea, etten aina osaa edes ajatella, että ai niin, joku ei voisi ymmärtää tämmöistä tai ei ole koskaan tämmöistä kokenut tai tälläisestä kuullut. Mutta puhuminen ja kertominen tekee kanssaihmisille noiden meidän ominaisuuksien kanssa elämisestä paljon helpompaa. :) -akka-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuokin on hyvä käytännön vinkki: voisihan sitä ääneen sanoa, että mulla saattaa tänään mennä aivot off-lineen kesken juttelun. Ei tarvis niin nolostella sitten. 😄

      Se on totta, että puhuminen ja jakaminen auttaa itseä ja lähellä olevia ymmärtämään. Ja hassua myös, että tämänkin takia osaa olla kiitollinen niistä Puolikkaan omista syvistä vesistä: kyllä sen käytöksestä huomaa, että omakohtainen kokemus on tuonut aikaisempaa parempaa ymmärrystä munkin sekoiluihin. 😉

      Poista


  5. Itsellä väsymys (lähes kolmen vuoden imetys) teki samankaltaista.

    Voimia, tsemppiä! ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ❤ Mutta uuh, kolmen vuoden imetysväsyn voin vain kuvitella! Ja vielä siihen liittyvät hormonimuutokset, huhhuh. 😮 Mulla myös nuo imetysten loppumiset on ollut myrskyisiä aikoja tunnetasolla. Hormonit on vähän pelottavia kapistuksia vaikutuksineen! 😬

      Poista
  6. Hienoa, että kirjoitat tästä! Itselläni on vähän vastaavaa kokemusta, kun yhtäkkiä tuntuu, että pyörtyy kaupassa siihen paikkaan. Ja seuraavalla kerralla samassa kaupassa, samassa hyllyvälissä tuntuu ihan samalta. Vaatii voimia sanoa itselleen, ettei se haittaa, vaikka pyörtyisi ja olla välttelemättä kauppaa ja sitä tiettyä hyllyväliä. En tiedä oletko erityisherkkä, mutta itse olen oppinut olevani eli sanomalehden uutiset saavat kyyneleet silmiin, pystyn kuvittelemaan joka asiasta pahimman skenaarion ja häly väsyttää. Jos mahdollista, niin lue Heli Heiskasen kirja Herkkyyden voima. Opas omannäköiseen elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja ihan totta, sitä olisi syytä miettiä just noin, että vaikka pelot kävis toteen, niin ei sekään lopulta vakavaa oo! Jos siis tosiaan pelkää sellaisia asioita kuin pyörtymistä, tai vaikka eksymistä niin ku joskus autoillessa pelkään. Että mitäs sitten, kyllä niistä selvitään. :)

      Erityisherkkyys teemana kyllä kiinnostaa. Näen lapsissani joitain sellaisia piirteitä ja itsessäni näinä ahdistusvaiheiden aikoihin myös. Muulloin kuitenkaan en koe täyttäväni montaakaan määritelmää, enkä ahdistusaikoinakaan kaikkia. Mutta nuo aistiyliherkkyydet kyllä kärjistyy silloin. Pitääpä ottaa kirjavinkki ylös! :)

      Poista
  7. On ollu nyt aika monta vuotta siitä kun oli ne oikein pahimmat ahdistustusajat. Ne alkoi silloin kun Ilona syntyi, ja kesti oikein pahoin siinä puolivuotta, ja jatkui vähän heikommin toinen puolivuotta, ja tuntuu nytkin etten ole ikinä sama kun olin ennen. Ne kokemukset että mulla ei ollu minkään moista kontrollia on jollakin selittämättömällä tavalla pysyvästi heitellyt mun elämän perustusta. (En tiedä jos sanon tätä kuinka pitäis... olis helpompi englanniksi, mutta jotenki suomi nyt tuntuu paremmalta valinnalta). Ei mulla tullu ikinä talon ulkopuolella ne kohtaukset, ja oon siitä aika kiitollinen. Ei kohtauksia tule enää samallalailla, mutta en voi ajatella liian pitkältä tai syvältä sitä mitä kuulen uutisissa, enkä voi katsoa peljättäviä tai stressaavia elokuvia, ja jos tuntuu että joku painostaa minua ajattelemaan määrätyllä tavalla mistään asiasta, tai jos tulee liian paljon tietoja keralla, niin tulee sellainen ahdistava paniikkinen olo, ja minun on pakko pienentää omaa mailmaani vähäksi aikaa, ennenkö jaksaa taas. Mulle rukouskin auttaa.

    En usko että olet hullu että te nyt ajattelette isoa muutosta. Uskon että se voi auttaakin. Joskus kun on oikein kiireistä, tai silloin kun on pakko ajatella jotain määrättyä asiaa (niinkun mikä on nyt seuraava askel tai työ mitä pitää valmistaa), niin ei ole oikein aikaa mennä niille huonoille raiteille.

    Toivon helpotusta sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tämän kokemuksen ja ajatusten jakamisesta! <3 Mä vasta jokin aika sitten kuulin, että synnytyksen jälkeinen masennus voi ilmetä just ahdistushäiriönä. Mullakin taisi keskimmäisen jälkeen olla sellaista. Sullakin sopisi ajallisesti siihen hormonimyrskyyn ja elämänmuutokseen tuo kriisivaihe? Se on kyllä raskasta, ja äitiyden ensimetrit kun on niin herkkiä muutenkin... Mutta ihana kuulla, että pahin on hellittänyt.

      Tuo on hyvin kuvailtu, että se laittaa jollain tapaa perustukset uusiksi. Minäkuva saa kovan kolauksen ja tietynlainen sinisilmäinen luottamus elämän ruusuisuuteen räsähtää rikki. Mutta toisaalta, varmasti ollaan näiden ravistelujen myötä kasvettu vahvemmiksi ja viisaammiksi, kuin ehkä uskotaankaan. Rikkinäisyys on varmasti lopulta vahvuus, voimavara ja työkalu. :)

      Ja totta, rukous auttaa. Mulla on pari sellaista lyhyttä lausahdusta, jotka mielessäni totean jännittävässä tilanteessa tai kun pelko meinaa hiipiä. Toimii usein nopeasti ja hyvin. :)

      Poista
    2. Joo, se ahdistushäiriö tuli mulle just synnytyksen takia. Oli toisia suuria muutoksia siihen aikaan (Josh pääsi just silloin koulusta ja piti löytää työpaikan) joka varmaan pahensi sen, mutta perusaihe oli se synnytys.

      Kyllä mieli heitteli niin oudoillalailla. Jotkut jutut nyt naurattaa. Muistan kerran kun syötin Ilonaa myöhaan yöllä. Ilonalla oli ensimmäiset kuusi viikkoa päivät ja yöt aivan sekaisin, ja se oli tosi raskasta. Josh nukkui sängys samassa huoneessa. Pidin Ilonaa sylissä ja sillä oli silmät kiinni. Yhtäkkiä alkasin ajattelemaan että mitäs jos se aukaisee silmät ja ne onkin punaiset, niinkun demonien silmät? Nyt naurattaa. Silloinkin tiesin että se oli aivan hullu ajatus, mutta kuitenkin pelotti vähän!

      Ja vaikka oli niin raskasta sen synnytyksen jälkeen monta kuukautta, niin jollakin tavalla se unohtui tosi nopeaa, ja Felix syntyi silloin kun Ilona oli vain puolitoista vuotta. Uskon että ei me usein tiedä mitä voidaan kestää, ennenkö on pakko. Ja olen melkein kiitollinen että se tapahtui mulle, kun se antoi mulle enemmän myötätuntoa ja ymmärrystä toisia kohtaan jolla on sama juttu ja toisiakin mielihäriötä, vaikka ei mun kokemus ollutkaan niin paha tai kestänyt niin kauan kun toisilla.

      Poista
    3. Hyi, miten pelottava tuo sun yöllinen ajatus, ihan puistattaa! :D Mulla tuli vain sellaisia, että apua, jos vahingossa pudotan tai heitän tämän lapsen lattialle. Sellaisia, että tietää kyllä, ettei tekisi niin, mutta toisaalta on lukenut uutisia vinksahtaneista äideistä, jotka en tehneet hulluja. :/ Ja on sitten miettinyt, että missä menee se raja, että vain ajattelee ja että sitten lopulta myös tekee...

      Mutta samoin ite koen, että noista läpikäydyistä ongelmista voi ammentaa myötätuntoa ja viisautta muiden auttamiseen ja ymmärtämiseen. Oon aatellut niin, että kaikille tapahtuneille asioille ja kokemuksille ei ole aina tarkoitusta, mutta kaikesta voi itse oppia löytämään sen tarkoituksen. Tai jos ymmärrät, mitä tarkoitan. :)

      Poista
    4. Kyllä mulla oli niitä samoja ajatuksia myös, että mitäs jos pudotan tai heitän seinää vasten.

      Olen just samaa mieltä tuosta viimeisestä. Aina ärsyttää kun ihmiset sanoo että kaikelle on tarkoitus silloin kun jotain pahaa tapahtuu. No, joskus se aihe on vain että asutaan maailmassa missä on paljon pahoja ja rikkinäisiä juttuja ja ihimisiä, ja joskus tulee vain se pahuus osumaan sun kohdalle kun olet väärässä paikassa väärällä aikaa. Tai jos lapsi saa jonkun kurjan taudin, ainut aihe on että ihmisten geenissä on paljon epätäydellisyyksiä ja joskus ne epätäydellisyykset tulee just väärällä lailla yhteen ja aiheuttaa taudin tai synnynnäinen vika, etc. Mutta omallani kohdalla, vaikken usko että kaikella on tarkoitus, uskon että kaikki vaikeukset ja kovat jutut on opettanut mulle jotain itsestäni ja elämästä, ja ne on kasvattanut kärsivällisyyttä ja toivottavasti viisautta. Ja monestakin jutusta olen jälkikäteen ollut tosi kiitollinen että ne tapahtui, ja olen myös löytänyt positiivisia juttuja niistä.

      Poista
    5. Niinpä, samaa mieltä! :) Ja se on ollut itselle ihan opettavainen oivallus. :)

      Poista