Miuku on ollut viimepäivinä paremminkin Mouku, ellei jopa Mouru. Lapsethan ovat aina reissusta palatessaan kiukkuisia pari päivää, saati sitten nyt, kun "matkakuume" osoittautui vauvarokoksi. Ja saipa tuo vielä 1-vuotisrokotteetkin. Eli ei, en lainkaan ihmettele jatkuvaa mouruamista ja narinaa ja nurinaa ja ulinaa. Mutta kyllästyttäähän se silti. Itselläkin kun on vielä vähän reissuväsyä, ja sainhan minäkin jäykkäkouristusrokotteen (nyyh, niin kerta), joka tietenkin invalidisoi mut jomottamalla ääliösti olkavarressa.
Tätä kaikkea kokemaani reunustaa vielä se, että mr Pii on yhtä uuvahtanut ja voimaton, kuin minäkin. Täällä me nyt kolmin murjotamme. Onneksi kaksi isointa lasta käyvät suht kivoilla kierroksilla.
Kysäisin tuossa alkuillasta, että mitäköhän sitä keksisi, että saisi illasta (tarkoittaen siis sitä aikaa, kun lapset oletettavasti ja toivottavasti jotenkuten nukkuvat) jotenkin voimaannuttavan ja spesiaalin. Vastaus oli epämääräinen möhähdys. Seuraava puheenaiheensa oli, että illalla tulee muutes jalkapalloa. Jaahas. Eli semmoista voimaannuttavaa yhdessäoloa. Tosin jos hän voimaantuu siitä yksin, niin voisin kai mennä jonnekin omiin puuhiini voimaantumaan niin ikään yksin.
Tai surffata blogeissa puoleen yöhön? Huoh...
Vaikka kyllä me ihan oikeasti kaivattaisiin pientä irtaantumista tästä vastuualueesta, jota lapsiksikin kutsutaan. Jos tässä asuisi joku riittävän tuttu nurkan takana, soittaisin sen tänne valvomaan lasten unta ja lähtisin mr Piin kanssa iltauinnille. Ja jos ei olisi sitä jalkkispeliä ja sataatuhatta muuta tekosyytä.
Mut hei, kävin sentään juoksemassa ja läiskyttelemässä kesäsateessa. Kuvasin ensin lapsia, mutta kun Mr Pii tuli kuistille, sain kameran käsistäni ja pääsin toteuttamaan yhtäkkistä, hämmentävää mielihalua. Hämmentävää siksi, että i-n-h-o-a-n kylmää ja märkää ja kylmää. Ja erityisesti kylmää. Sain äkkiä omat ja naapurin lapset seuraksi. Ei heitä oikeasti ihan noin montaa ollut, mutta väenpaljous kuvastaa fiilistä. Sain vielä illallakin "oli äiti hauskaa, kun juostiin sateessa" -kehut. Päivän hupsutus. Jottei nyt ihan mönkyröinniksi ja mouruamiseksi mennyt tämä päivä. Niin ja olihan mulla turkoosit rintsikatkin. Jos ette huomanneet. Että hilpeää sekin. Ja hilpeää muuten on sekin, että tuossa alemmassa kuvassa näytän juoksevan minikokoisen anoppini kanssa. Siis jos naama näkyisi. Hih hih.
Ihan niin kuin mua ei tympisi enää. Onneksi juoksin sateessa ja onneksi laitoin siitä kuvat blogiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti