8.3.2013

Henkireikäblogi ja Pakahduksia

Tämä blogi on ollut tarpeellinen. Joulun alla tuntui, että nämä seinät tukahduttavat. Toki asiaan var-mas-ti vaikutti sekin, että ikkunoidenkin takana jatkui pelkkä pimeys. Kun ahdisti ja suututti, ahdisti ja suututtii pitkään ja raskaasti.

Bloggailu on avannut mulle ikkunan maailmaan, jossa on muitakin ihmisiä. Pääsen näkemään ihania juttuja ja kuulemaan muidenkin kamalista päivistä. Ja pääsen jauhamaan omat kiukkuni nieltävänkokoiseksi mössöksi. Vaikka kiukut ja muutkin tunteet ovat edelleen suuria, päästän niistä irti parilla naputuksella.

Rakkauskin on muuttunut. Toki sen tekee kevät tai joku muu, tuskin bloggailu ainakaan. Ennen lapsia en tiennyt rakkaudesta paljon mitään. Nyt tiedän, että se on paitsi ihanaa ja kokonaisvaltaista myös pelottavaa ja uuvuttavaa. Ja kaikenlaisissa muodoissaan se kyllä on täydellistä, joskin välillä kevyempää ja toisinaan raskaampaa. Viime aikoina on mun rakkauteni ollut sellaista sekamelskaa: riittämättömyydentunnetta, riemua, väsähtänyttä surumielisyyttä, huolehtimisvaistoa, haikeutta, hellyydenpuuskia. Mutta nyt putkahti päähän se Saumoistaan Pullisteleva Pakahdus! Aaah, nämä mun Pienet, niin Uskomattomia, niin Kauniita ja Käsittämättömän Ainutlaatuisia ja Täydellisiä!!



Jotenkin en nyt osannut kuvata tähän Lapsiani, joten kuvasin lelujaan.





4 kommenttia:

  1. Aivan ihana teksi, miten hyvin olet pukenut sanoiksi tätä äitiyden vuoristorataa! Voi rakkaus ja pakahdus miten paljon nuo pienet otukset meille mammoille antavatkaan! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella! Ja asiasta ihan seuraavaan: tuntuu ihan kamalalta, että jokaisella, joka tämän haluaisi kokea, ei ookaan siihen mahdollisuutta. Se on kyllä epäreilua. Miksi minä ansaitsen tämän ja joku paremmalta vaikuttava ei?

      Poista
    2. Miten tätäkin osasit ajatella? Monesti tulee itku silmään lukiessani sun juttuja, tunteita, kun itsellä on vaan iiiso reikä siinä kohtaa ja toive että ehkä ensi kuussa jo...

      Poista
    3. Oon ite välillä lueskellut paria blogia, joiden kirjoittajat toivovat lasta. Ja kyllä itku silmässä saa lukea niitäkin. Miksi se onkin niin, että toiset saa niin valtavan isoja kurjia tunteita käsiteltäväksi ja me muut sitten takutaan näistä ilonaiheista mukakurjia blogipäivityksiä... Näistä ajoittaisista kiukutteluista huolimattakaan en voi millään muotoa väittää, etteikö omat lapset olisi hienointa maailmassa...

      Vaikka voin vain arvuutella, kuka oot, niin mä NIIIIIN sydämestäni toivon, että ehkä ensi kuussa jo... Ja siihen ensi kuuhun asti kaikkea hyvää ja kärsivällisyyttä...

      Poista