Aloitan hyvän mielen jutuilla, koska pelkään näyttäväni pelkästäänkamalalta taas seuraavan purkauksen jälkeen. Vaikka ei mun pitänyt miettiä semmoisia. Mietin silti.
Meillä on ollut mukava aamu. Miten mielettömän ihanaa onkaan, että puoli yhdeksältä on valoisaa! Takka syttyi tällä kertaa ykkösellä, sain taannoin pari oppituntia mieheltä. Lapset nukkuivat pitkään ja aamupäivä leikittiin pojan uusilla pikkuautoilla. Ihania ilmeitä ja ihastelua, kun muutin ääntääni eri autoja varten. Ja sitten kesken kaiken se huokaisi, että "minun mielestä iskä on ihana". Hih! Meidän viisikuinen (ja hyvä jos viisikiloinen) kirppuliinu pääsee lattialla liikkeelle! Ei vielä eteenpäin, vaikka yritystä on, mutta hyörii ympäriinsä ja peruuttelee. Se on niin hullun pienen näköinenkin, että tuntuu ihan järjenvastaiselta. Isoveli on tytön idoli, ihan selvästi! Ne katseet, joita veli saa, täytyisi kyllä saada ikuistettua. "Iiihana somelaismuija", niin kuin muijaamme höpsöttelimme aamulla. Uh.
Ja sitten tähän otsikon asiaan:
Mulla taitaa olla uusi (vai ehkä peräti ensimmäinen) murrosikä. Kun oikein turhauttaa ja kiukuttaa, eikä osaa täyttää itsensä kokoista aukkoa tässä arjessa, alkaa kapina. Kapina odotuksia vastaan. En kyllä pese hampaita tänä iltana. Syön kyllä aamupalaksi kokista ja karkkia. Ja nyt tunnustan jotain, mitä ei olisi ollenkaan tarpeen tunnustaa, se on aika noloakin. Mutta tuon tuosta lentelee vittuperkeleitä kavereineen, ainakin pään sisällä, joskus lasten ulottumattomissa ääneenkin. Tosi teiniä ja tarpeetonta. No niin, tunnustettu. Jospa saisin sen loppumaan ja alkaisin pyöritellä päässäni hyveellisempiä hokemia. Niilläkin -voisin kuvitella, on itseään toteuttava vaikutus...
Mutta kun mä en vain oikein tiedä, miten sitä voisi reagoida järkevästi
silloin, kun tekee yhtä aikaa kuutta asiaa, joista neljä menee mönkään.
Toisinaan harkitsen itkemistä, mutta jotenkin noi rumat sanat on
helpompi valjastaa. Kiukulla päin vastoinkäymisiä.
Yhtenä iltapäivänä tuossa viime syksynä olin raivottarena huhkinut ja epäonnistunut koko päivän, ja kun lapset sitten päivänukahtivat, vedin meikkipussista mustimmat meikit esiin. Ja ilmaisin itseäni niillä. Sillä hetkellä taisin viimeistään tajuta käytökseni teiniyden. Mutta ai että oli hauskaa ja vapauttavaa! Perheen miesväki pelästyi, kukin vuorollaan.
 |
| Ei sentään punainen? |
Tietenkin nämä ovat vain yksittäisiä hetkiä arjessa, ihanassakin arjessa. (Hih, nyt
jostain syystä koen tarvetta korostaa sitä. Ettei siis koko elämäni ole kirosanojen ja mustan silmämeikin tarpeessa.) Mutta sen verran murkuttaa, että haluaisin repäistä jotenkin. Oikeaa teini-ikäänsä tarpova pikkusisko laitatti kolmannen korviksen, melkein harmittaa etten hetken mielijohteesta tehnyt samaa. Tatuointia ei kai imetysaikana voi ottaa ja nenäkoru ei taitaisi sopia mulle. Sininen tukka? Ripsipidennykset? Muita ehdotuksia?
Jotenkin haluan yhdistää tällaisen vaiheen äitiyden oheisoireiksi ja olen ollut havaitsevinani samanlaista muutamalla muullakin mutsilla. Mutta kieltämättä olen joskus kuullut puhuttavan myös kolmenkympinkriisistä...
Ja tässä nyt olisi sopiva aasinsilta tarjolla toiseen mielessä olleeseen aiheeseen. Kiivetään nyt sitten sillekin sillalle: tämä blogi on ollut aika valivalipainotteinen. Ja olen joutunut miettimään sitä, millaisen kuvan annan itsestäni mahdollisille uusille tuttavuuksille (tai kurkistelijoille) tämän kautta. Alkuun ajattelin, että ihmiset, jotka mut tuntevat, tietävät olevan poikkeuksellista, jos puhun suoraan ja sanon tiukasti (perhettä lukuunottamatta). Ajattelin, että opettelen sanomaan, miltä oikeasti tuntuu. Tästä blogista tulikin aivan yllättäen itsetutkiskelujuttu. Oon tosi paljon miettinyt, millaisen kuvan annan itsestäni, täällä ja livenä. Ja minkälaisen taas haluaisin antaa. Ja että onko ylipäätään pakko antaa mitään kuvaa, eikö voisi olla vaan. Jotenkin mulle on aina ollut tärkeää, että musta tykätään, ja sen takia oonkin venynyt aika monenlaisiin muotoihin ja ollut olematta oikeastaan mitään mieltä ja hetkahtamatta mistään. Nyt tuntuu, että olisi aika opetella olemaan oma itsensä. Olemaan vähän rohkeampi. Luottaa siihen, että tärkeiden ihmisten mielestä oon kiva sellaisena, ja olla välittämättä siitä, että kaikki eivät välttämättä tykkää.
Ja nyt on kauhean paljas olo, kun näin taas totta puhuin. Ja vielä tuo naama tuossa vierellä muistuttelee mua, että se olen minä, joka puhuu, omalla nimellään.
Ohhoh, joku onkin keittänyt mulle muutama tunti sitten kahvia, heippa! (=Livistän pois paikalta, ennen kuin nössöyttäni poistan koko tekstin.)
