Viikko alkoi vähän tylysti. Tai lempeästi. Näkökulmasta riippuen. Selkä jumahti sunnuntaina kipeäksi kipsiksi. Kun maanantaina yritin pukea vaatteita päälle työpäivää varten ja tajusin, ettei jalka nouse, niin on aika jäädä kotiin. Eli tavallaan leppeää olla kaksi päivää toipilaana, mutta tietysti kurjaa kipuilla ja stressata töitä kotoa käsin.
Samalla huomasin, että hiljaisessa talossa mulla oli mukanani melkoinen ajatusten sekamelska. Ihan kuin ne olisivat odottaneet kamelin selän katkeamista ja nyt tilaisuuden tullen hyökkäsivät valtaamaan pelikentän.
Oon viimeviikolla laittanut kuvia albumiin. Vuosilta 2016 ja 2017. Ajalta, jolloin meidän perhekunta oli koskematon ja autaan tietämätön tulevasta. Aina kuvia laitettuani huomasin olevani kauhean kiukkuinen. En ole surutyössäni osannut (ainakaan vielä) olla vihainen siitä, että miksi näin kävi. Olen kuvitellut hyväksyneeni asiat. Surun ja ikävän siedän, ne ovat pehmeitä, rakkaudellisia tunteita. Mutta nyt sitten ihan yllättäen nouseekin viha. Viha sitä ajatusta kohtaan, että perhe on mennyt sekaisin ja rikki. Me ollaan kaikki muututtu. Meidän välille on pakotettu vaikeita asioita ja vaikeita tunteita. Tragedia on määrittänyt meitä. Siitä tunnen vihaisuutta ja epäreiluutta.
Sanon sen ääneen, koska yritän hyväksyä sen, että tunnen niin. Enkä siis tietenkään tunne vihaa perheenjäseniäni kohtaan, tietenkään, jos nyt joku luuli niin. Vaan vihaa tätä ei-pyydettyä muutosta kohtaan. Olen kai ollut surutyössäni kuin hitaasti lämpiävä keitinvesi. Hiljalleen vesi on lähtenyt kuumenemaan ja pohjasta on alkanut nousta pientä kuplaa. Ensin kiehahteli pari kuplaa pintaan asti. Ja nyt yhtäkkiä ryöpsähtelee kunnolla. Haluan ajatella niin, että nyt, kun ne tunteet pääsevät poksahtelemaan pinnalla, voin kääntää levyn pois päältä ja todeta tehtävän suoritetuksi. En halua antaa jäädä kiehumaan, ettei pala pohjaan. Siksi sanon sen ääneen. Jos se kääntäisi levyn pois päältä. Se, että myönnän olevani ajoittain myös vihainen tästä. Kyllä tästä hyvä teevesi vielä saadaan.
Viimeksi puhuin täällä ilosta. En koe olevani jossain hallitsemattomassa tunteiden vuoristoradassa, vaan paremminkin niin, että tässä nyt on kaiken mukavan keskellä yksi vaivainen (joskin yllättävä) kiehuva kattila. Ja nyt kiehahdettuani pyrin taas keskittymään siihen iloon ja positiivisuuteen. Varsinkin, kun huomenna porhallan taas töihin, se tulee tarpeeseen. Ehkä tuli tarpeeseen myös tämä kamelin selän katkeaminen, kun oli noita oloja ja ajatuksia sieltä tuloillaan? Mutta nyt taas ilolla ja valolla kohti kevään haasteita. Lisää kauniita asioita ja iloisia hetkiä kalenteriin, niin kattila ei varasta koko showta.
Kuvissa yksi kaunis ja iloinen asia: värityskuva, jonka sain pienimmältä siskolta joululahjaksi. Siitä tuli tosi kiva ja oli hauska maalailla numeroituja miniruutuja määrätyillä väreillä. Ihana aivotonta!
<3 Hieno analogia ja minä ainakin uskon vahvasti siihen, että asioiden ääneen sanominen tekee asioista helpommin käsiteltäviä.
VastaaPoistaNiin mäkin toivon ja uskon. On jo paljon, että asiat tulee sanojen muotoisina ulos, eivätkä jää päähän vellomaan sekavina. :)
Poista