13.10.2018

Faari





Meillä on mennyt elämä rikki. Mun isä on kuollut. Nyt pitää koota palasia, yrittää ymmärtää ja yrittää selvitä tästä.

Isä lähti viimeviikolla rutiinileikkaukseen, enkä osannut pelätä pahinta, enkä valmistautua mihinkään. Kaiken piti mennä hyvin, piti toipua. Ei käynyt mielessäkään heittäytyä huolestumaan, saati jättää mitään jäähyväisiä. Tosin nyt jälkikäteen ollaan saatu kuulla ja huomata, että jollei isä nyt suoranaisesti aavistanut, niin ainakin pelkäsi käyvän huonosti. On suojellut meitä lähimpiä peloltaan ja kivuiltaan.

Kuluneet päivät ollaan vietetty äidin ja sisarusten kanssa lapsuudenkodissa. Yritetään rimpuilla epätodellisen olon, ikävän, musertavan pettymyksen ja suuren surun välillä. Kiukuttaakin. Itkuun mennään välillä hysteerisen nauruhepulin kautta ja joinain hetkinä käyttäydymme surukotina muiden silmiin ehkä yhtä epäkorrektisti, kuin isäkin toisinaan.

Ollaan itketty, ollaan muisteltu, ollaan halattu ja silitetty toisiamme, ollaan oltu vähän epäsopivia ja aiheutettu ehkä pahennusta. Toisaalta taas ollaan istuttu aikuisina sisarusten kanssa puhumassa hautajais- ja perunkirjoitusasioita. Ollaan tankattu voimia jokaisesta saamastamme halauksesta ja isäämme liittyvästä tarinasta ja muistosta, joka meille on kerrottu. Sydänemojit ja osanotot lämmittävät ihmeellisen paljon.

Isän äidin, eli mummin luona Miuku ja mummi juttelivat Faarin kuvasta. Miuku oli ujona, hiljaisena nynnynä mun sylissä. Hiljaisen hetken aikana tiesin Miukun pohtivan Faaria ja hassua kuvaa Faarista ja pöllönpoikasesta. Arvelin sen sanovan jotain vähän hupsua ja ymmärtämätöntä, ehkä kysyisi jotain. Kirkkaalla, vahvalla ja varmalla äänellä, kuin meidät vakuuttaakseen, Miuku sanoikin ytimekkäästi, että "Faari on taivaassa".

En ole koko aikaa jaksanut ja halunnut parkua. Joka ilta tulee väsähdys, että eiköhän lopeteta nyt tämä leikki, että joku olisi muka kuollut, ja palata entiseen, tavalliseen elämään.

Miten kauan menee, että elämä ja tulevaisuus ilman kahden metrin kokoista Faaria näyttää yhtään sellaiselta, että sitä kohti olisi edes siedettävää mennä?









10 kommenttia:

  1. Kyyneleet silmissä luin tekstiä. Riipaisevaa menettää jotain niin käsittämättömän arvokasta, joka on aina ollut. Voimia jokaisern päivään ❤

    VastaaPoista
  2. Oot(te) mielessä, paljon!
    Tuohon kysymykseesi en osaa sanoa muuta, mutta joskus. Sen huomaa sitten jälkeenpäin, niin kuin aika monet asiat.
    Voimia, aikaa ja lempeyttä! Sulle ja muille!

    VastaaPoista
  3. Osanottoni vielä tätäkin kautta! Olette kokeneet valtavan menetyksen. En osaa vastata kysymykseesi, mutta uskoakseni ei auta muu kuin aika ja tuo mitä Miuku sanoi. ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ❤ Lapset osaa välillä sanoa juuri ne oikeat asiat. (Ja välillä taas ihan päin vastoin sanovat jotain tosi tökeröä, kun yrittävät kohottaa tunnelmaa.)

      Poista
  4. "Kun elämä arvaamattomuudessaan ja ankaruudessaan yhdessä silmänräpäyksessä sysää ihmisen kulkemaan maisemaan, missä elämän ja kuoleman raja on läpäisevimmillään, siinä kohdassa rakkaus ja kuolema hipaisevat toisiansa. Vastaan tulee itseään painavampi piste, jota ei voi määritellä joko rakkaudeksi tai kuolemaksi, koska se on molempia."

    Katkelma Martti Lindqvistin kirjasta kuolemaa väkevämpi. Voimia teille kaikille <3 t.Taina

    VastaaPoista
  5. Suru on arsyttava seuralainen. Se muuttaa muotoa, vaihtaa varia, tulee esille ja poistuu ilman, etta siina on jarkea tai jaksotusta. Mina yritan muistaa, etta oma suru on minun suru, eika minun tarvitse sita selittaa. Joskus suren ja nauran samaan aikaan, joskus ihan yllattaen tulee itku vielakin, vaikka aiti kuoli melkein 24 vuotta sitten. Teidan menetys on niin niin suuri ja yllattava, ei sen kanssa tarvitsekkaan parjata viela. Ja sitten kun joku paiva parjaa, niin sitten taas tulee alyton ikava. Paiva kerrallaan, joskus vaikka muutama minuutti. Halaus!

    VastaaPoista