Tahdon lintuja ympärilleni

Istun takapihan terassilla. Sydän kaipaa lintujen ja kuusten ympäröimäksi. Tältä paikalta oon lähettänyt isälle lukuisia huonoja kuvia, videoita ja kuvailuja mm. pähkinähakista, varpuspöllöstä, puukiipijästä ja tunnistamattomaksi jääneestä raitapyrstöisestä haukasta. Oon jäljittänyt luontojukuvaajaisäni kuvattaksi hempon, leppälinnun ja punatulkun pesää (viimeisessä onnistumatta). Muuallakin on tullut vastaan vaikka mitä kiinnostavia, itselle vieraita lintuja. Oon oppinut kuvailemaan niitä niin, että isä pääsee heti jäljille ja oikea laji löytyy hetkessä: suopöllö, rantasipi, mehiläishaukka, tuulihaukka... Isälle hihkuin hupsuja kuusitiaisia ja töyhtötiaisia, takapihamme mustarastasperhettä, yöllistä laulurastaan jäljitysretkeä ja maailman söpöintä hippiäistä, joka lähti seuraamaan mua mökkimetsässä. Muutkin luontohavainnot karhunpaskasta supikoirapentueisiin ja omituisiin perhosentoukkiin olen aina jakanut isän kanssa.

Mieli haluaa löytää todisteita sille, että elämä olisi isompi ja ulotteisempi, kuin ymmärrämme. Siksi parin viikon takainen naurettava ja lapsellinen enteelliseksikin tulkittava uni jotenkin muka lohduttaa. Elämän isoudesta haluan vakuuttua myös sillä, että muutama vuosi sitten kokemani omituinen kokemus tuli lohduttamaan mua juuri tässä tilanteessa. Se, josta blogiinkin (tänne) silloin kirjoitin. Haluan uskoa, että elämää ei pidäkään voida kokonaan ymmärtää ja selittää, ja että sieluja ei ole sidottu aikaan. Samasta syystä epätoivoisesti vaadin, että isä lähettää mulle pitkin tulevaisuutta outoja lintuja ihmetyttämään ja rikastuttamaan elämääni. Muistoiksi yhteisistä hetkistä.

Istun yhä tässä terassilla. Lämmin tuuli on rajun kova. Lehdet riivitään väkisin irti puista. Ympärillä sirkuttaa vain talitiainen. Minä tyhmä odotan jotain isompaa, puhuttelevampaa, taianomaisempaa. Merkkiä, selitystä, rauhoittavaa vitsiä isän suusta.

No just. Samassa nämä kaksi istahtivat vierekkäin polvelleni ja antoivat ottaa itsestään kuvan.