Käykö teille muille koskaan niin, että puheentäyteisen tapaamisen jälkeen iskee karmaiseva olo siitä, mitä tajuaa puhuneensa.
Mussa on joku sellainen vamma, että kun yritän sanoa jotain tosissani, saatankin heittää sen hämmennyksissäni sellaisena vitsinä, että kuulostaa tosi tökeröltä ja ajattelemattomalta.
Niin kuin vaikka vauvan sukupuolesta puhuttaessa saatan ajatella, että eihän sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä, ja että eihän sitä tiedä yhtään, miten "tyttömäinen" tai "poikamainen" siitä tulee. Ja päätän muotoilla lauseeni naurahdukseen, että "no, mistäs sitä tietää, kumpiko hän isona päättää olla, höhö", jolloin kuulostan vitsailevan alentavasti asialla, jonka tärkeyttä päin vastoin yritin tuoda sivulauseen verran esille.
Tulee mieleen niin monta vastaavaa juttua, että ihan puistattaa. En niitä viitsi ääneen sanoa, sillä onhan tässä vielä se mahdollisuus, että juttukaverit tulkitsivat mua lempeästi ja loukkaantumatta.
Usein havahdun hämmästelemään lauseita, joista juttukaverini kertovat muiden kanssa käymissään keskusteluissa loukkaantuneensa. Lauseita, jotka omaan korvaan kuulostavat harmittomilta - juuri sellaisilta, mitä itsekin olisin saattanut rentouksissani heittää. Alkaa pelottaa niiden ihmisten kanssa juttelu, kun pelkään väärin valittuja heittoja ja huonosti ajoitettuja naurahduksia.
Ja sitten, jos en joskus olekaan spontaani reaktioissani, jään häpeämään niitä hiljaisia sekunteja, jotka keskusteluun jää. Vitsi, kun saisi aivonsa taas jonkinlaiseen toimintakuntoon. Sellaiseen, jossa olisi vähän tilanteenlukutaitoa ja parempi reaktionopeus ja arviointikyky...
(Kuvaksi kelvatkoon prinsessaleikkien lomassa otettu möläytyksentajuamistunnettakin kuvaava ilme.)
Käy! Todellakin käy noin - ja usein.. mitäköhän viimeksi kans kommentoin.. ja sitten mietin että voi kun olisin osannut olla hiljaa ja "heittämättä vitsiä".
VastaaPoistaNo niinpä.. "Kiva" kuulla, että on kohtalotovereita mölöyttelyosastolla! 😂
PoistaPelkästään jatkuvasti ja yleensä 😂
VastaaPoistaOnneksi oon kohdannut aika vähän niitä, jotka ovat verisesti loukkaantuneet. Tai sitten epäonneksi. Olisihan sitä voinut oppia keskustelemaan, jos olisi monta kertaa joutunut selittelemään ja selvittelemään.
Oho, jännä, että sullakin tulee noita tilanteita (tai ainakin fiiliksiä)! Mä nimittäin pidän sua pelkästään sellaisten viisaiden ja harkittujen lausuntojen antajana! 😃
PoistaYritän lohduttautua sillä että siinä vaiheessa kun meen aina selittelemään jälkikäteen sanomisiani (kyllä, teen sitä) nin vastapuoli on ihna ihmiessään että ei oo tapahtunu mitään mistä vois loukkantua tms. Tämän voimalla en täysin muserru suuren suuni alla.
VastaaPoista-R
Hih, mullekin on kerran käynyt niin, että työkaveri nolosteli seuraavana päivänä jotain eilisen vitsiään. Että olinko loukkaantunut siitä. Se oli hämmentävä hetki! :D En siis ollut, todellakaan. Ehkä näiden ajatusten voimin uskallan todeta, ettei suurin osa juttukavereista(tai ettei kaikki ainakaan) ota mun ajattelemattomia heittojani loukkauksina? :D
PoistaMä olen monesti sanonut, että jos onnistuu loukkaamaan toista, ompahan mahtava tilaisuus pyytää anteeksi.
VastaaPoistaJa oon opetellu aitoa anteeksipyytämistä, kotona eniten, työkavereilta enenevässä määrin ja ystäviltäkin.
Ystävissä vaan on sellainen positiivinen vika, että ne ymmärtää vähän liiankin hyvin, että "se nyt on tommonen, ei se tarkoita, vaikka se möläyttääkin". Ei aina tarvis ymmärtää. Tai ei ainakaan etukäteen antaa anteeksi.
Mä olen usein käyttänyt jo puheenvuoron siitä, miten paljon huonoja käytöstapoja me siedetään aikuisilta ihmisiltä. Lapset olis jo aikaa sitten saaneet kurinpalautusta "noin ei puhuta, siivoa suusi" ja me aikuiset saadaan möläytellä vaikka ja mitä. Ja ihmiset ympärillä ymmärtää.
Mun silmiin on pistänyt sellainen, että nettikirjoittelussa (blogeissa ehkä eniten) pyydellään paljon etukäteen anteeksi ja selitellään omia mielipiteitään ihan hirveästi ja suurin osa selittelystä ihan turhaan. Kun lukijakunta on kuitenkin omilla aivoillaan ajattelevaa sakkia ja jos joku nyt sattumalta lukis ajatuksen vinoon, ompahan mahdollisuus keskusteluun. Mutta sellaisia me ollaan, varautujia.
Mitäköhän se kertoo mun käytöstavoista ja asenteesta, että sanon mielipiteeni pehmittelemättä, selittelemättä suuremmin ja mä pidän itsestäänselvyytenä, ettei kukaan loukkaannu, koska en ole sitä loukkaavaksi tarkoittanut? Jos sattuu loukkaantumaan, niin "se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa?".
-Akka-
p.s. nytkään en harkitse sekuntiakaan, mitä kirjoitin, vaan painan "julkaise". :)
Hyviä pointteja, mun pitää ottaa kyllä opikseni tuosta. Mä oon liikaakin just sellainen pehmittelijä. Tai en ehkä aina oo, mutta haluaisin olla, ja kuvittelen, että sellainen just pitäisi olla. Ja kuitenkin arvostan eniten sellaisten ihmisten kommentteja, joiden tiedän sanovan rehellisen mielipiteensä. Rehellinen mielipide ei loukkaa, vaikka se olisi erilainen, kuin on toivonut. Rehellinen mielipide on eri asia, kuin sellainen ilkeyksissään sanottu juttu, jonka tietää loukkaavan. Niin. Hmm. Pureskelen tätä. :)
Poista