Jos jokin, niin äitiys on opettanut mulle paljon itsestäni. Toki muutkin sosiaaliset roolit on auttaneet itsetutkiskelussa ja omien luonteenpiirteiden tunnistamisessa. Opettavaista on ollut esimerkiksi ystävyys, uusiin ihmisiin tutustuminen ja työyhteisöön kuuluminen. Ja bloggailu. Eikä tietenkään vähimpänä koko elämän jakaminen toisen ihmisen kanssa, kaikkine iloineen ja ennen kaikkea haasteineen. Itsestään on saanut huomata niin paljon uusia asioita. Niin heikkouksia, kuin vahvuuksiakin.
Mutta lapset onkin ihan asia erikseen. Suhteessa niihin huomaa pelkästään omat virheensä, kun sitä toista osapuolta ei oikein voi syyttää mistään. Toisin, kuin vaikka puolisoa tai muuta omasta mielestä höntisti käyttäytyvää aikuista. Oon esimerkiksi aina tiennyt olevani huono ottamaan vastaan neuvoja (varsinkin, jos ne sisältävät mielestäni väärän oletuksen, etten muka itse tietäisi). Asian mittasuhde aukeaa sillä hetkellä, kun eskarilainen tulee neuvomaan mulle takan sytyttämistä, epäillen perinpohjaisesti kykyjäni ja selvästi kuvitellen, etten olisi sitä koskaan onnistuneesti tehnyt. Neuvoo kyllä hyvin. Viisas ja kypsä äiti kehuisi, että ootpa taitava, ai näinkö nyt tehdään ja näytäs nyt vielä. Mitäs seuraavaksi ja vautsi vau, kiitos vinkeistä. Itsehän sanon mieluummin, että kyllä mä nyt kuule osaan ja oon kuule sytyttänyt monta kertaa ja MINÄ ITTE ja älä auta, kuule.
No, sain vähän hillittyä. Sen verran, että päädyin äksyilyn sijaan tähän itsekriittiseen ajatuskuvioon. En sittenkään sanonut ääneen (ihan) noita kaikkia äsken ajattelemiani asioita. Jopa kypsästi kehuin hyviä neuvoja ja kuusivuotiaan hienoja taitoja, joissa monissa on rehellisesti sanottuna mua paljon parempi.
Nyt oivallettuani tästä piirteestäni taas tämänkin verran, voin mielenkiinnolla jäädä odottelemaan, muuttuuko mikään käytöksessäni. Mitä veikkaatte.......? Höhö.
 |
| Kuvallinen ohje puiden asetteluun. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti