20.4.2016

Päiväkirjoitteluista





Mulla on ollut outo päivä. Pitkästä aikaa on ollut hiirenhiljaisia hetkiä, kun isommat olivat päiväkodissa. Aloin aamulla katsoa dokumenttia, jossa aikuiset lukivat teiniaikojen päiväkirjoja yleisölle. (Mortified, löytyy Netflixistä ja lisätietoa saa täältä.) Lapsentahtisista syistä katselutuokio pilkkoutui moneen osaan. Pauseilla keittelin kahveja, pyykkäsin pikkuapulaisen kanssa, etsin käsiini omat vanhat päiväkirjat ja laitoin taas vauvaa unille.

Hiirenhiljaisuus on otollinen pohja ihmeellisten olojen ja tunnelmien syntymiselle. Sukelsin siis aika äkkiä muistoihin. Keväällä 2004 aloittamassani päiväkirjassa kaipasin omaa "lemmikki-ihmistä". Paikkailin ja kuulostelin murheista toipuvaa sydäntäni, joka oli edellisvuonna vähän haljennut. Mutta olinpa jotain oppinutkin. Leiskunta ei ollutkaan niin hyvä juttu, kuin olin romanttisesti haaveillut. Oli uusi pointti kirjoitettavaksi "Toivemiehen kriteerit" -listalle: Ei herkempi, kuin minä.

Kevään mittaan huomasin aivan yllättäen ajautuvani jatkuvasti samoihin paikkoihin erään "vanhan kaverin" kanssa. Jonka oli (muka monestakin hyvästä syystä) parempi pysyä vain ystävänä. Sen päivän jälkeen, kun mainitsin hänet ensimmäistä kertaa, mainitsinkin sitten jokaisena päivänä. Muka ohimennen ja muista kavereista kertovien asioiden sekaan huomaamattomaksi piilotettuna. Sydämen reunassa alkoi lukiessa kutkuttaa samat ajatukset: Miksi se nyt noin sanoi? Mitähän se tuolla tarkoitti? Tarkoittikohan se jotain ja mitähän se nyt yrittää? Ja yrittihän se sitten jotain.

Siinä kohtaa, kun arvailut vaihtuivat ekaan pusuun, punotti lukijan poskia samoin, kuin sillä pikkutytöllä kirjan sivuilla. Ja sitten vauva heräsi unilta. Lompsin rempseänä häntä hakemaan. Vaunuverhon takaa kurkkasi naurunaama silmät sykkyrällä. Sydämeen jysähti kumma tunne. Sellainen, joka olisi jysähtänyt silloin 12 vuotta sitten, jos olisin ennekuvana nähnyt tämän hetken. Minä nostamassa lirkutellen vaunuista Meidän kolmatta vauvaamme. Että tähänkö se tarina oikeasti tulee etenemään!?

Päiväkirjat pitivät sisällään muutakin. Kuten olen kertonut, olen kirjoittanut yli 50 päiväkirjallista muistoja ylös. Törmäsin niitä selatessani kummallisiin, nyt jo totaalisesti unohdettuihin riitoihin ystävien kanssa ja kymmeniin ihastuksiin. Ihastuksia ja tyttö- ja poikaystäviä onkin vaihdeltu pienissä piireissä monipuolisesti sisarusten ja kaverien kesken... Heh... Hauska näin jälkikäteen huomata, kuka lopulta päätyi yhteen kenenkin kanssa, ja keistä tuli entisten tyttö- ja poikaystäviensä lasten kummeja.

Dokumentissa sanottiin, että vanhat päiväkirjat ovat kuin viemärin avaajia. Hyvin sanottu. Puhdistaa. Esimerkiksi nuoruuden häpeän tunteet valuvat putkia tukkimasta, kun niille vähän uskaltaa nauraa. Ja kun vähän ymmärtää rakastaa sitä aikaisempaa itseään. Mulle kirjoittaminen on ollut itseni peilaamista. Jossain vaiheessa tietyn ajanjakson peilikuviin oli noloa palata, mutta nyt jo pidän siitä. Hilpeää, hauskaa ja vähän salaista silti. Varsinkin ne kaikkein noloimmat, eli yläasteen aikaiset päiväkirjat on aika punastuttavaa ja huvittavaa luettavaa. Dokkarissa puhuttiin siitäkin, miten teiniys on mielenkiintoista aikaa myrskyineen: Kaikki suuret tunteet koetaan ensimmäistä kertaa. Rakkaus, hankaluudet kaverisuhteissa, identiteettikriisit, maailmantuska. Onhan noista depiksistä, top20 -pojista ja kömpelöistä lähestymisyrityksistä nyt hauska jälkikäten lukea. Ja todeta, että se "lemmikki-ihminen" ilmaantui elämääni vain muutama viikko toivomukseni jälkeen. Hääpäivää vietimme 3,5 vuoden kuluttua siitä tekstistä: Lempin ja Lemmikin nimipäivänä, muuten. Ja tänään nostin päiväunilta meidän kolmannen naurunaaman ja huomasin yhteyden hääpäivän, nimipäivän ja 12 vuoden takaisen toiveen väliltä.

Elämä on ihmeellistä. Kirjoittakaa siitä päiväkirjaa.



Alussa oli omakuva tältä päivältä. Tässä keväältä 2004. En sanoisi nykyistä minua tylsemmäksi, ehkä rauhoittuneemmaksi, rohkeammaksi ja viisaammaksikin. 





4 kommenttia:

  1. Beautiful! Ehkä munkin pitäis lukea niitä vanhoja päiväkirjoja kans että ei nuorempi itseni enää nolottaisi niin paljon! En oo yli 50 niitä kirjoittanut, mutta kyllä niitä varmaan siinä kymmenen on... Ja monta monta kirjettä kirjoitettu kavereille ja Joshille. Pitäis alkaa kirjoittamaan uudesta. Elämä menee niin hurmaavalla vauhdille. Vois olla että se auttais pitää näistä nuorten lasten päivistä kiinni vähän paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ihmeesti sieltä löytyy asioita, joita ei varmasti silloin uskonut IKINÄ unohtavansa. Ja niinhän sitä ajattelee näistä ikimuistoisista hetkistä lastenkin kanssa. Ja kuitenkaan ei tässä kohtaa muista, että olikos se eka vai toka, joka sanoin "puppia", kun halusi ketsuppia. Ja muita "tärkeitä" juttuja. ;) Onneksi on blogi. En mäkään nimittäin enää oo kirjoittanut oikeaa päiväkirjaa kuin parin kuukauden välein... :(

      Poista
  2. Oi katso kuinka aikuinen tuo ensimmäinen kuva on!
    -r

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, se on juuri oikea sana! Kamalaa! :D Tai ei edes oikeasti oo yhtään kamalaa. :D

      Poista