Veli ja puolikkaansa olivat tulossa kolmevuotiaan synttäreitä juhlimaan, kun päädyttiinkiin siirtämään juhlinta puoli tuntia pohjoisemmaksi. Powerparkiin! Ihana ulkona vietetty superhellepäivä, jota lakeuden hyvä tuuletus aina armollisesti helpottaa.
Vauvan kanssa on vaikea ennakoida, miten spesiaalit hulinapäivät tulevat menemään. Tämä päivä meni kuitenkin varsin mainiosti, vaikka ensijärkytys metelistä ja vilinästä aiheutti huutoa, unettomuutta ja syömiskiukkua. Tunti kantoliinassa helpotti vaivoihin ja lopulta Miukunen nukkuikin kärryissä kolmisen tuntia putkeen. Ohhoh.
Ison osan ajasta mr Pii kiersi veljen ja kälyn kanssa aikuisten laitteita ja taisi saada pitkästä aikaa kunnon hurvittelukokemuksen huvipuistosta. Minä konkkaronkkani kanssa kiersin yllättävän sujuvasti pienten laitteita. Moneen laitteeseen menivät jo yksin tai kaksin, ja muutamassa laitteessa kärryt sai niin liki vekotinta (ja sen kuljettajaa), että uskalsin mennä lasten kanssa laitteen kyytiin, koska näin ja kuulin nukkuvan naperon koko ajan. Ja sovin työntekijän kanssa, että päästää mut pois, jos alkaa huuto. Välillä joku muista aikuisista vei lapsia laitteisiin, joihin en itse ilman ranneketta päässyt.
Oon ennenkin kehunut Powerparkia, kehun taas. Tällä kertaa erityisesti pikkulapsiystävällisyydestä. Powerparkissa on laaja kattaus laitteita erilaisilla pituusrajoilla. Parhaana pidän "krokolaitteita", joihin aikuinen pääsee lapsen mukana ilmaiseksi. Tältä sivulta laskin, että Isoveli kävi 22 eri laitteessa, Sisko 17 laitteessa ja minä 7 laitteessa heidän kanssaan (ilmaiseksi). Vauvakin kävi kantoliinassa karusellissa, vaikka sitten jossain toisessa laitteessa työntekijä kertoikin, että ihan pienimmilläkin pitäisi olla ranneke.
Viihdyttiin yllättäen melkein tappiin saakka (seitsemään). Vähän sitä ennen tuli ensimmäiset itkut väsyneiltä huvittelijoilta. Kun yhteen toivelaitteeseen ei vielä pituus riittänyt ja sitten seuraavassa meitä etuiltiin jonossa röyhkeästi. Ihan ymmärrettävät itkut tuohon aikaan päivästä.
Tai no joo, tulihan alkureissustakin yksi iso itku: eräs meistä kaatui polvensa asvalttiin ja huusi hysteeristä huutoa vartin. Kun auttamisyritykseni kerta toisensa jälkeen torpattiin kiljuen, päädyin äksyilemään, että "lopeta jo huutaminen" tms. kohteliasta. Mahdoinpa näyttää lempeältä kasvattajalta, kun lapsella valuu verta pitkin säärtä ja minä vain murisen (vauva kantoliinassa, yksi lapsi vieressä sinkoillen ja kärryt jotenkuten joukossa keikkuen), että lähdetään sitten varmaan kotiin, kun vammauduit noin pahasti. Onneksi väkijoukosta putkahti juuri silloin mukava tuttu, ja huuto hiljalleen hiipui ja päästiin jatkamaan. Tai no, onneksi ja onneksi: tykkään mieluummin törmätä tuttuihin silloin, kun ollaan kaikki parhaimmillamme. Höhöh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti