5.1.2015

Liian iso kynnys pikkujuttuille...?



Mitä harvemmin kirjoittaa, sitä hankalampi on aloittaa. Varsinkin, jos aikoo pysyä ytimekkäänä. Jos olisin kirjoittanut päivittäin, olisin varmaankin osannut helpommin jakaa kanssanne niitä pikkuasioita. Nyt tuntuu, että ei ole mitään "isoa"/"kokoavaa" sanottavaa, ja niitä "pieniä" on hassu kertoa, kun eivät ole välttämättä enää ajankohtiaisia.

Jos olisin kirjoittanut päivittäin, olisin ehkä luetellut tapoja, joilla Pienimmäinen on jo kuluneen vuoden aikana ehtinyt teloa itseään ja maallista omaisuuttamme.

Olisin varmaan kirjoittanut pidemmän tekstin siitä, miten väsyissäni käytän blogiin sen vähäisen ajan, minkä jaksan. Minkä muuten voisin käyttää tosielämän henkilökohtaisiin ystävyyssuhteisiin. Että miten hävettää se, kun en ole saanut kerrottua kaikille tärkeille ihmisille henkilökohtaisesti vauvan odotuksesta. Kun liikenevän ajan vain nukun, enkä soittele. Vaikka blogilla voin välittää terveiset monelle ystävälle kerralla, jää tietenkin niiden kuulumiset näin päin kuulematta...

Tai jonain päivänä olisin ehkä puhissut kasvatuskysymyksiä, jotka tuntuvat välillä niin painostavilta niskassa.

Ja painostavilta tuntuvat myös viimeöinä palanneet koulu-unet. Joissa en ole valmistautunut. Menen töihin miehen pitkissä kalsareissa ja lapsi mukanani. Ja puhumattakaan sitten siitä Alakoulun Aarreaitasta, joka on herännyt joululomaunilta ja muistuttelee facebookissa, etten ole vielä ajatellut kovin syvällisesti tulevaa keskiviikkoa, saati koko kevättä.

Ja oonhan tässä miettinyt montaa muutakin asiaa, joka olisi jakamalla saattanut muuttaa muotoaan tai herättää keskustelua.

Eilen olisin varmaan kertonut kummitytön yksivuotissynttäreistä ja siitä, kuinka Poika epäili serkun alkavan itkeä, kun saa lahjaksi potan. Ja jonain päivänä olisin luultavasti hihkunut hassuja juttuja, joita lapsilla, varsinkin isommalla, tulee vauvan odotuksesta mieleen. Olisi ollut kiva esitellä myös kuvia isän ja lasten kaakaonkeittoretkestä lumisessa illassa. Jonain päivänä olisin ehkä julkaissut tämmöisiä hassuja kuvia tiikeriasuisesta vilperistä.



Voi, kun jaksaisin taas jossain vaiheessa enemmän. Livenä ja täällä. Tämä on kuitenkin päiväkirja. Oma muistikirjani tästä elämänvaiheesta. Jää vähän vähäisiksi muistot.

Noin. Nyt en astunut yhden ison kynnyksen yli, vaan tein tämmöiset pikkuiset portaat, joista olisi ehkä helpompi jatkaa taas sellaisin pikkujutuin.


10 kommenttia:

  1. Mikähän tuossa on että me naiset osataan kyllä syyllistyä aina ja kaikesta? Mä löydän sun tekstistä itseni ihan täysin. Ja kun luen tuota sun tekstiä niin mietin että voi, miksi sä ajattelet ja tunnet noin, että eihän sulla ole mitään syytä syyllistyä? Ja sitten kuitenkin suurinpiirtein marssin oman blogin puolelle kirjoittamaan lähes identtistä tekstiä....

    Mun mies oil just vuoden hoitovapaalla meidän pienimmän lapsen kanssa. Mä jäin nyt takaisin kotiin ja en muista että mun mies olisi koko vuoden aikana kertaakaan syyllistänyt itseään asioista, joista mä ruoskin itseäni jo hitto ensimmäisenä päivänä kun olen kotona! Mikä meitä oikeasti vaivaa??

    Tämä nyt meni vähän ohi tuosta sun alkuperäisestä aiheesta, että miten vaikeaa on taas kirjoittaa tauon jälkeen :) Sori!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noinhan se on. Ei miehet syyllisty yhtään samanlaisista, kuin naiset. Jotenkin niiltä luonnistuu monet asiat helpommin, vaikka tietenkin äitinä mielestäni olen aina tapoineni oikeassa. Ja miehet laittaa vessanovenkin kiinni, vaikka olisivat lapsenvahtivuorossa. ;D

      Vähän pitäisi opetella sellaista "tää hoituu kyllä" -asennetta, mitä miehillä on. Että hyvä lopputulos riittää, eikä tarvi jäädä ruotimaan jokaista mitä jos -tilannetta päivän varrelta.

      Mukavaa ja syyllistymätöntä kotona olemista sulle! :)

      Poista
  2. Voimia ja jaksamista! Musta tuntuu, että suhun vaikuttaa nyt voimakkaasti tuo alkuraskauden kaiken peittävä, valtava väsymys. Muistan, että samassa vaiheessa olin ylpeä, kun jaksoin nousta sängystä, Ikinä en olisi saanut aikaan kirjoitella mitään blogia! Tsemppihali - pian energinen keskiraskaus koittaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mä oon ehkä vähän siihen pettynyt (ja siksi väsy korostuu nyt entisestään), että kuvittelin väsyn ja voimattomuuden helpottavan ensimmäisen kolmanneksen lopussa. Ja nyt mennään jo monta viikkoa pidemmällä... Mutta ihan tosiaankin toivon ja odotan, että keskiraskaus olisi energinen. Muistelisin myös, että niin se on tainnut edellisissäkin odotuksissa olla. :)

      Poista
  3. Niin tuttua! :) Tosin noita koulu-unia en näe. Ja multa on ihan kohta tulossa se ristiäispostaus - ei niistä ristiäisistä ole vasta kuin 2 kuukautta. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja niinpä, mitä kauemmas tapahtuma menneeseen jää, sitä vaikeampi siihen on sitten enää tarttua, eikö? Mutta hyvinhän sä oot kyllä juttuja julkaissut, ja noin niin kuin juuri synnyttäneeksi hirveän järkevää ja syvällistä pohdintaakin! :D Itellä on tavannut mennä aivot suunnilleen vuodeksi pauselle... ;D

      Poista
    2. No ja pah, nyt oon kyllä erimielotä mun tekstien järkevyydestä.. ei vaan millään saa ajatuksia ulos niin kuin tahtois. Pää on melkoinen kirpparitavaroiden kaatopaikka yhdistettynä jouluruuhkaan ja alennusmyynteihin. :)

      Poista
    3. Haha, tuo kuulostaa huomattavasti tutummalta, kuin miltä se sun lopputulos näyttää. Eli feikkaat siis hyvin. ;)

      Poista
  4. Tsemppiä! Riittävän hyvä on tärkeä muistaa kaikessa. On elettävä ajan mukana, kun väsyttää on nukuttuva jne. Ja se aika muuttuu koko ajan. Itse ajattelen lasten kanssa, että elämme jaksoja. On pikkuvauva-jakso, hampaiden tulo jakso jne. Hyvin se pätee myös aikuisten elämään, jaksoja jaksojen perään. Ja aina tapahtuu jotain muutosta suuntaan tai toiseen. Ööh, mahtaako tästä saada lohtua? Sitä kuitenkin yritin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä niin totta. Jotenkin sitä olotiloissaan aina vajoaa siihen paniikkiin, että mitenkä mä esim. jaksan sitten vauvan kanssa, kun nyt en jaksa mitään. Vaikka jo hyvin tiedän (=pitäisi tietää), että se on sitten taas uudenlainen vaihe. Jota muistan pelänneeni turhaan jo kaksi kertaa aiemminkin. ;) Eli kiitos muistutuksesta, kyllä ne usein tarpeeseen tulee. ;)

      Poista