9.1.2015

Kiukuttelu pelottaa









Aamu alkaa riidalla siitä, mitä vaatteita Hän ei suostu päällensä pukemaan. Jatkuu riidalla siitä, kummanko pitäisi viedä hoitoon, isän vai äidin. Aina tietenkin sen toisen, joka nyt olisi vuorossa.

Iltapäivän ensimmäinen riita iski eilen jo päiväkodin ovella, kun Hän kiellosta (ja totta puhuen en edes ajatellut, että olisi tuollaista tarvinnut kieltää!!) heitti ilkikurisesti kikatellen ison lumikokkareen päiväkotiin sisälle pukemassa olevien lasten keskelle. Vuorottainen kikatteleva pokkurointi ja kieltoja seurannut raivoaminen jatkui kotiin asti. Kaatoi pihassa mun työlaukun hankeen ja puhelinkin katosi (tosin löytyi vähän myöhemmin). Sitten rauhoittui, saatiin vähän juteltuakin rakentavasti ja rauhallisesti. Mutta ruoalla alkoi perinteinen riita siitä, että on väärän värinen muki. Ihan käsittämätön raivari.

Tuosta välistä on referoimatta tietenkin oma osuuteni, koska en kehtaa, vaikka parhaani yritin. Varmasti suhtautumisellani voisin (osatessani) vaikuttaa Hänen mielialojen ja käytöksen kehkeytymiseen...

Oma suuttumus yltyy joka kerta nopeammin nollasta sataan, johtuen siitä turhauttavasta tunteesta, että luulin tämän menevän joululoman ja levon myötä ohi, mutta ei. Wikipedian (hehe...) mukaan uhmaikä loppuu viimeistään 4-5 -vuotiaana. Ärsyttää ja pelottaa, etten tällä hetkellä osaa uskoa, että kyse olisi siitä. Entä, jos itse alan uskoa, että nuo ovat lapsen luonteenpiirteitä, eikä normaalia (joskin ymmärtääkseni aika aggressiivista muihin verrattuna) uhmaikää? Nappaako lapsikin sen olettamuksen mun vastakäytöksestä ja välillä valitettavan harkitsemattomista kommenteista? Ja kasvaako se silloin ikinä turvallisesti yli siitä uhmastaan? Kamalan pelottavaa. Kun ei tiedä, mitä tehdä. Tai niin. Ehkä oikeastaan tiedän, mutten tunnepuuskassani vain todellakaan aina kuitenkaan osaa.

Kerroin nyt liikaa, kun kerroin näin suoraan muista, kuin itsestäni. Pakko silti, kun melkein ahdistaa. Ja ainakin suututtaa. Hänen käytös ja mun käytös.

Meinasin sanoa, että kuvat nyt ei liity juttuun mitenkään, jouluakin niissä vielä on. Mutta liittyyhän ne: samainen "Hän" toi mulle tulppaanit kaupasta. Nimenomaan HÄN halusi tuoda. Niin että liittyvät hyvinkin, muistuttivat nyt juuri itseänikin siitä "toisesta puolesta"...

Mutta kerronpa senkin, että eilen taisin tuntea muutaman tömähdyksen, kun Perheen Pienimmäinen jumppasi masussa.




11 kommenttia:

  1. Tsemppiä näihin tilanteisiin! Hyvin pitkälti alkaa vaikuttaa siltä, että meidänkin Pikku Kaverilla omaa tahtoa löytyy melkoisesti. Pienestä iästään huolimatta osaa jo kiukutella, enkä osannut ollenkaan arvata, että se alkaisi jo näin pian. "Ammattitaito" häviää näissä tilanteissa kuin tuhka tuuleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo se on kyllä jännä, että äitikärsivällisyys on niin paljon vähemmän, kuin opekärsivällisyys. Kai se vanhemmuus pitää kuitenkin vetää kantapään kautta, vaikka kuinka tietäisi, miten olisi teoriassa järkevintä toimia? Mutta toisaalta antaa se sitten työhönkin perspektiiviä taas. Jos ei muuhun, niin ainakin siihen oppilaiden vanhempien ymmärtämiseen. :)

      Tsemppiä kiukuttelun käsittelyyn sinnekin!! :)

      Poista
  2. Voi kun kuulostaa tutulta!! Meillä esikoinen on ollut koko syksyn tosi känkkäränkkä (ja äiti myös). En usko, että kellään olisi sellaista pinnaa, että se jaksaisi 24/7 kunnon uhmailijaa! Tarkoitan, että jaksaisi "psykologisesti oikein" reagoida jokaiseen uhmailijan tekoon. Nyt noin puolenvuoden jälkeen alkaa valoa häämöttää tunnelissa ja esikoinen on alkanut tasaantua viime viikkoina aivan huomattavasti! Isäntäkin sen sanoi tänään ääneen. Mutta rauhoittakaamme mieltämme sillä, että jonkun väittämän mukaan kellään ei ole kahta uhmaa ikänsä aikana. Eli jos pikkulapsena paha uhma, on murrosikä paha ja päinvastoin. Toivossa hyvä elää!

    PS. Sulla on IHAN samanlainen tulppaanikimppu kuin meidän pöydällä. Isäntä vain toi sen pienen vihjailun kautta :)

    VastaaPoista
  3. Ääh, korjaus... siis jos paha uhma, on murrosikä tietenkin helppo ja päin vastoin :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vertaistuki vähentää huomattavasti kyllä omaa "ahdistusta" aiheen tiimoilta. :) Ja samaa oon kyllä kuullut, että uhmaiällä ja murrosiällä olisi tuollainen yhteys. Jotenkin sitä silti näissä raivareissa tulee enemmän mieleen, että jos en nyt selviä näistä tilanteista kunnialla, niin miten IKINÄ tuun selviämään murkun kiukutteluista!?! Kääk! :D :/

      Poista
  4. Voimia! Meillä esikoisella tuli 2-vuotisuhman jälkeen ainakin 3- ja 6-vuotisuhmat. Pojalla tämä viimeinen uhma ei ole vieläkään oikein mennyt ohi (http://uraaidinruuhkavuodet.blogspot.fi/2014/10/kiukkuilija-kaipaa-vaihtoehtoja.html) Yritän aina lohduttaa itseäni muistuttamalla, että voimakastahtoinen lapsi pärjää tässä maailmassa - häntä ei maailma tallo!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se on kyllä totta: uhmakkaat piirteet varmasti suojelevat monenlaisilta ihmisiltä ja asioilta tulevaisuudessa. Ja tärkeää on tulla toimeen maailmassa. Oikeassa olet. :) Mutta että vielä 6-vuotisuhmakin, voi ei... :/

      Poista
  5. Minä kun en tästä asiasta mitään tiiä, huokaan vaan että
    Rauma *huuuuuh*.

    Paitsi pelkoihin mulla on lääke, sullakin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rauma... Niin.

      Tuo onkin muuten hyvä pointti. Näissä tilanteissa sitä toivoo ja odottaa itseltään sellaista älytöntä kaikkivoipaisuutta, ettei tuollaisille "lääkkeille" muka huomaa tarvetta. Hyvä muistutus. ;)

      Poista
  6. Kuulostaa valitettavan tutulta. OIin joululomalla ihan helisemässä meidän 3,5-vuotiaan kanssa. Itse en kyllä niissä tilanteissa osannut käyttäytyä ollenkaan aikuisen tavoin ja jälkeenpäin hävettää. Luulen, että lapsi vaistoaa sen oman avuttomuuteni ja keinottomuuteni noissa uhmatilanteissa ja ehkä tavallaan hämmentyy ja hätääntyykin tästä. Meillä tämä on ihan uutta, sillä kaksi vanhinta eivät koskaan uhmailleet, kuten tämä pikkuneiti. Oppimista on siis sekä lapsella että vanhemmilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nii-in, sepä se. Kun sitä itse osaisi käyttäytyä asiallisesti ja järkevästi, niin olisi jotenkin kohtuullisempaa vaatia sitä lapseltakin. ;) Tosin onneksi tuntuu, että vuorotellen miehen kanssa jaksetaan olla kärsivällisiä ja järkeviä. Silloin se, joka on lähellä pimahtaa, voi poistua takavasemmalle paiskomaan ovia. Ei kun siis laskemaan sataan... ;D Tsemppiä teillekin uhmattaren käsittelyyn!!

      Poista