"Vain ope" taitaa olla vähän tööt.

Sitä on toisinaan enemmän väsyksissä, kuin yleensä. Ja enemmän, kuin ehkä hoksaakaan. Sen sitten tajuaa siinä vaiheessa, kun on aamulla töissä ylpeänä siitä, että on herännyt ajoissa (melkein), päässyt töihin, toimittanut omat lapset oikeisiin lokeroihinsa. Muistin jopa eskarilaisen sukset. Siinä hymyillen riisuu opettajanhuoneen eteisessä omia ulkovaatteitaan juuri kellojen soidessa. Ehdin.

Siinä kohtaa sitä katsoo peiliin, ja näkee (kyllä, lauseen jatkosta huolimatta kuitenkin melko hyvin pystyi "näkemään") alastoman naamansa. MISSÄ MUN RILLIT ON? Kokemukseni itsestäni koki kolauksen. En minä ole tällainen, minä olen stressaajaa ja pingottaja. Aamurutiini-ihminen. En minä unohda rillejä kotiin. Korkeintaan puhelimen tai avaimet, nekin vain kerran pari vuodessa, mutta en rillejä koskaan. Ja toki dramaattiseen tyyliini kuuluu siinä samassa käydä läpi ajatusketju, että tätä menoa unohdan huomenna sitten housut ja ylihuomenna pääni.

Ihmeesti sitä tuntee laseitta olonsa paljaaksi, vaikka kehystettyihin silmiin olen totutellut vasta aikuisiällä.

Onneksi ritarini pelasti minut, ja kuskasi kakkulat töihin. Lopulta sain kärvistellä naamanakuna myyräsilmänä vain aamun kaksi ensimmäistä oppituntia. Siihen mennessä maailma jo keinuikin ikävästi (lähinnä lasini korjaavat hajataittoa ja piilokarsastusta) ja pohdin, että mihin oksennan, jos tarve tulee.

Eli stressin piikkiin, eikö? Mutta silti, kohta helpottaa. Ja sitten luotan siihen, että työt saavat taas pian rullata omalla ihanalla painollaan kohti hiihtolomaa ja kevättä. En malta odottaa. Siis rullaamista. Toki hiihtolomakin on tunnelin päässä loistava ihana valo, keväästä puhumattakaan!