Yhtä juhlaa

Perjantaiset aikuisten juhlat olivat hauskat. Sankareina oma mies ja pari muuta erään yhteisön pyöreitä täyttäviä. Kimppasynttärit. Kesken illan, kuten toisinaan muulloinkin, mulla iski ihan yllättäen ekaluokkalais-filtteri päälle, ja näinkin kaikki ihmiset ekaluokkalaisina. Pieninä pimpuloina, viattomina lapsina. Samoin käy joskus ekaluokassa: näenkin ne aikuisina, tai ainakin sellaisiksi kasvavina ihmisinä. Molemmat on ajatuksina hirveän hauskoja. Antaa perspektiiviä elämään ja vuorovaikutukseen.

Lauantaina sain ristiäisissä kunnian kannatella ulvovaa kummipoikaa kasteen ajan. Kuinka olikaan otteet hukassa! Siinäkin jäin miettimään, että jonain päivänä tämä mytty on iso poika. Elämä on ihmeellistä, toivottavasti osaan omassa roolissani piirtää siihenkin tyhjään tauluun sointuvia värejä ja iloisia asioita.

Tänään juhlaputki huipentuu isänpäivään. Aamulla lapset metelöivät ja äiti suhisee, että olkaa hiljaa. Ei leivottu kakkua, kun perjantailta jäi. Leivottiin voisarvia. Isänpäivälahjoista keskusteltiin menneellä viikolla seuraavasti:

Mitähän voitaisiin yhdessä isälle antaa?
Poravasara!!
Huummani!
Hmm, ei ehkä poravasaraa osata kyllä sille ostaa. Oisko muita ehdotuksia?
Moottorisaha!
Huummani!
No ei moottorisahaa sen kummemmin. Ja ruuvareita sillä kyllä on jo.
Moottorikelkka!
Huummani!
No ei sentään...
Huummani!
No kompuran putki. Sillä on jo kaksi, mutta voisin yllättää kolmannella.

Etukäteen pelkäsin, että isäkin olisi ilahtunut enemmän noista jälkikasvun ehdotuksista, kuin siitä, mihin sitten päädyttiin. Mutta ne ilmeet päiväkodissa tehtyjä lahjoja availlessa olivat sekä lapsilla että isällä sen arvoiset, ettei siinä nyt olisi yksi poravasara pystynyt parempaan.