Tyttäreni on niin ristiriitainen. Niin pitkään, kuin se on iltaisin peiton alta monkunut, että eeei päivätotiin, eeei päivätotiin, eei päivätotiin, niin tänään se sitten vinkuu haluavansa sinne. Nyt heti. Ja kirkkoon. Kun siellä saa hänen ymmärtääkseen nakkia, puuroa, mehua ja ketsuppia. Ja mummolakin olisi yksi vaihtoehto. Näköjään siitä vinkumisesta ja jankuttamisesta on tullut kiva pieni nukahtamisrutiini, ei sillä aiheella niin väliä. Ihanaa meidän kaikkien kannalta. Ideoita kierteen katkaisemiseen?
Mutta ihanaa on se, että nyt päiväkoti maistuu. Ei se enää malta edes viedessä kääntyä äidille moikkaamaan, vaan tepsuttelee aamupalapöytään ja hihkaisee muille, että "MINÄ tulin!"
Sen kun tietäisi! Meillä asuu kans negatiivisiin asioihin tuijottelijoita, ja minä sitä enemmän ja vähemmän kärivällisesti koitan kitkeä pois osoittamalla lapsille, mitä kaikkea mukavaa, ihanaa ja kivaa arjessa on. Mutta jotenkin se valitus tahtoo olla se ensireaktio kaikkeen. Huoh.
VastaaPoistaTunnistan kyllä toisaalta itseni nuorempana noista lapsistani. Oli aika, jolloin minunkin maailmassani kaikesta löytyi jotakin nurisemista. Ehkä tämä on se asia jossa todella olen kasvanut kohti aikuisuutta, se että olen oppinut pikkuhiljaa myönteisemmäksi. Mene ja tiedä, toivottavasti sama tapahtuu omillekkin lapsille.
Mä oon myös miettinyt, että oonko tosiaan itsekin enemmän valittaja, kuin tiedänkään, vai mistä lapset oppivat luettelemaan kivankin hoitopäivän jälkeen vain ne ainokaiset kurjat asiat? No, ehkä se pitää sitten vain sallia, ja koittaa ohjata, kuten sanoit, sen jälkeen niihin kivoihin asioihin. :) Toisaalta nyt kun mietin, niin kyllähän me miehenkin kanssa puuskahdetaan toisinaan työpäivien jälkeen niitä "huhhuh, mikä päivä" -teemaisia kuulumisia. Niinpä niin... ;)
Poista