Se ei välttämättä ole kamalaa.

Viimeviikkoina kohdalle on sattunut monta synnytykeskustelua. Äitiblogeissa synnytyskertomukset ovat vakiokamaa, mutta itse en nyt koe luontevana omiani tähän läväyttää. Sitä paitsi muistoni ovat aivan epämääräiset ja hatarat. Pääkohdat sentään ovat mielessäni positiivisina, rentoina muistoina. Ensimmäisen jälkeen muistan hihkuneeni paikkauspöydällä, että mun on pakko kertoa kaikille, ettei tämä ollut ollenkaan kamalaa! En oo varma, oonko muistanut vielä kaikille kertoa. Jollen, niin kuulkaa: Se ei välttämättä ole ollenkaan kamalaa!

Olin kuullut verrattavan synnytystä maratoniin, mikä aiheutti panikointia rapakuntoisessa möhömahassa. Ei ollut maratonkestävyys tarpeen, sen voin kertoa muillekin vertauksesta ahdistuneille. Eikä sen puoleen oo kuulemma maratonkunnostakaan hyötyä, jos osuu toisenlainen synnytys kohdalle.

Tuntuu epäreilulta, että toiset joutuvat kokemaan traumautisoivan synnytyksen, jonka muisteleminen ahdistaa vielä vuosienkin jälkeen. Synnytystraumoista on hyvä päästä puhumaan, se on selvä. Mutta ne, jotka eivät vielä ole synnyttäneet, ovat mielestäni oikeutettuja kuulemaan myös sen, että tämmöinenkin matalan kipukynnyksen nynny draamatar on sattunut saamaan kohdalleen simppelit, helpot ja varsin siedettävät kokemukset synnyttämisestä. Toki mielelläni ajattelisin, että olen henkisesti niin vahva ja positiivinen, että osasin sulkea kivun mielestäni ja keskittyä oikeisiin asioihin. Mutta enpä usko. Kävi vain tuuri, kaikki sujui käsikirjoituksen mukaan.

Omat ohjeeni synnyttäjälle voisivat olla: Jos mahdollista, älä pelkää etukäteen. Äläkä pety jälkikäteen, jos asiat etenivät toisin, kuin olit ajatellut. Ota tilanne vastaan sellaisena, kuin se tulee. Anna ohjat kätilölle, hän on synnyttänyt varmasti useammin, kuin sinä. Päätä selviytyä yhdestä kivusta ja vaivasta kerrallaan, seuraavaa on vielä ihan turha miettiä. Älä ota paineita tunteistasi. Olet niin monella tasolla sekaisin siinä hetkessä, ettet voikaan ajatella millään tapaa järkevästi. Puhu. Puhu, jos ahdistaa, harmittaa tai mietityttää. Saa hyvistäkin tunteista puhua. Ja viimeisenä kenties ainoa neuvo, jota ääneenkin tapaan jaella: venyttele ja jumppaa sairaalassa käsiä ja hartioita. Synnytys- ja vastasyntyneenkannattelujumit ovat rajuimmat lihasjumit, mitä itselläni on koskaan ollut. Ihan oikeasti, sano mun sanoneen!

Tiedän, että jos vielä päädyn synnyttämään, lähden siihen hyvistä kokemuksistani huolimatta ihan yhtä jännittäen, kuin jokainen. Koska tiedän, etten voi yhtään tietää, mitä tuleman pitää. Pitää vain muistaa, että jokaista mieleen tulevaa kauhukertomusta kohden on varmasti useampia hyvin sujuneita synnytyksiä. Kuten ne omani.

Mitenkäs muut? Mitä neuvoja kokeneet antaisivat? Mistä neuvosta itsellenne on ollut eniten hyötyä? Mitä hulluja tai ärsyttäviä ohjeita ootte saaneet? Entäs mitä huolia on teillä, jotka vielä olette matkalla kohti omaa synnytyskertomustanne?

Oli pakko laittaa nämä "ennen" ja "jälkeen" -kuvat väärään järjestykseen,
koska halusin aloittaa tuolla merkityksellisemmällä kuvalla.