Oi jospa kuin lintunen laulaen vain

Oi katsohan lintua oksalla puun,

se laulaa niin kauniisti aina.

Se Korkeimman kiitokseen aukaisee suun,

kun huolet sen mieltä ei paina.

Se laulaen Luojaansa kiittää.

Ei kylvä, ei niitä, ei aittaansa tuo

se seuraavan päivänkään ruokaa.

Ei murheiden painaa se mieltänsä suo,

ei huomisen huolia huokaa,

vaan silti ei puutetta kärsi.

Jo aamulla alkaa se laulaen työt

ja päättää ne laululla illoin.

Niin rauhassa oksalla nukkuu se yöt,

kuin vuode ois peitetty villoin,

ja kattona sillä on taivas.

Oi jospa kuin lintunen laulaen vain

myös lähteä päivääni voisin.

Kun eilenkin Herralta hoitoa sain,

niin nytkö hän toimisi toisin?

Ei lapsensa tarvitse surra.

En tiedä, miten paljon teitä kiinnostaa mun tinttiraportit, mutta kyllästymisennekin uhalla aion taas kerrata pihapiirin pesintätilanteen.

Olohuoneen ikkunasta on mahtava seurata lintuvilskettä, mutta vielä mahtavampaa on mennä ulos ja yrittää saada selvää niiden puheesta. Hauskimmalta kuulostivat räksät, jotka pusikoissa pomppivat ja ulisivat äitiä. Ja äiti komensi lentämään. Tintit huutavat milloin mistäkin syystä, mutta kirjosiepot eivät vaivaudu enää varoittelemaan meistä ihmisistä. Välillä ovat kuitenkin siihen malliin huutaneet ja hyökkineet pönttönsä ympärillä, että olen ymmärtänyt mennä hätistelemään oravia tai tikkoja pois muna-apajilta.

Kierrettiin tänään oman jälkikasvun kanssa varovasti tutkimassa pesiä. Olen aavistellut viherpeipon pesivän uudelleen pihatuijassamme, mutta arvauksen tueksi ei vielä löytynyt todisteita. Räkättirastaan pesä löytyi naapurituijasta, ja untuvanyytit siellä hytisivät ihan uutukaisina. Pihassa pyörineen komean leppälintupariskunnan koti löytyi sattumalta, kun putkahtivat leikkimökin välikatosta. Lautojen välistä pilkottaa risupesä. Yksi takapihan tinttipoikue oli jo lähtenyt maailmalle, toisesta pöntöstä kuului vielä huuto, mutta luukkua ei saa heidän onnekseen auki. Yhden pohjasta avattavan pöntön asukkaat ovat jääneet epäselviksi, kenties kirjosieppoja. Kirjosieppoja asuu myös viereisessä pöntössä, jossa käytiin äsken parin päivän ikäisiä ammottavia nokkia kurkkaamassa. Kurkistettuani säikähdin isäsieppoa, joka oli pyrähtämässä kotiin. Sekin säikähti mua, mutta jäi metrin päähän oksalle odottamaan, jotta saan siitä kuvan. Ohhoh. Ei mikään Vuoden Luontokuva, mutta ihan kelpo sieppo-otos mun ottamakseni.

Pikkulinnut ovat kivaa seurattavaa. Välillä hoksaan hämmästellä, että nuo samaiset viipottavat talvet Afrikassa. Ihan oikeasti näkevät sellaista maailmaa, mitä minä tuskin koskaan pääsen näkemään. Ja sitten muuttavat meidän takapihalle. Eniten kuitenkin tällä hetkellä kiehtoo niiden lastenkasvatuspuuhat. Aavistelen sen johtuvan ihailusta ja kateudesta, jota tunnen miettiessäni niiden ahkeruutta vanhempina. Sitä peippoäitiä, joka yksin sinnikkäästi rakensi kodin, hautoi ja puolusti muniaan. Kirjosieppoihin samaistun enemmän. Hautomahommien jälkeen rouva näyttää ottavan vähän iisimmin, ja isä hyörii pöntön ympärillä. Tunteekohan senkin perheen äiti huonoa omaatuntoa, kun isä hoitaa homman ympäri vuorokauden ja itse ei oikein saa mistään otetta?

Linnut näyttävät kuitenkin poikkeuksetta suoriutuvan pesintähommasta moitteetta. Luonto ohjaa. Eivät ne näytä haikailevan yksikseen kuusenlatvassa istumista tai riekkumisesta pitkin metsiä, jos on poikasia hoidettavana. Eivätkä murehdi turhia... Eivät valita, kun on niin rankkaa, vaikka on ihan tavallista. Eivätkä sano, että "oota hetki", kun pitäisi ruokkia lapset kesken blogikirjoittelun.

Laulu, jolla aloitin tämän tekstin, raikui toissailtana pikkuisessa mökissä, ja siitä alkaen on soinut omassa päässäni. Ihana, ajaton laulu, osuva sisältö.