6.6.2014

Ahdistaako muita koskaan?



Mulla on ilmeisesti erityisen kieroutunut ja ahdistunut suhde reissaamiseen. En tajua, miksi. Raottaakseni henkilökohtaisten tunteideni lisäksi myös parisuhdeasioita, tunnustan sen olleen riitojen yksi ykkösaiheista aina, vaikka omaakin oloa hankaloittavaksi ongelmaksi tämä on noussut vasta lasten kanssa reissaamisen myötä. (Ihan oikeasti en varmaan vieläkään pitäisi asennettani ongelmallisena, ellei nämä erilaiset luonnesidonnaiset matkailumieltymykset kolisisi näin kovasti vastakkain...)

En tiedä, onko tunne "olen hankalaa matkaseuraa" ja "kelvoton reissaaja" iskostunut muhun niin, että jo reissusuunnitelmien tullessa puheeksi heittäydyn ahdistuneeksi, enkä mieluiten haluaisi lähteä ollenkaan. Alan mielessäni heti valmistautua vastaamaan niihin kaikkein pöyristyttävimpiin ehdotuksiin, jotka toisen mielestä olisivat aivan varteenotettavia vaihtoehtoja vaikkapa majoittumiseen. Mutta entäs päiväunet? Rattaat ei kyllä mahdu autoon. Entäs ruokatauot? Kuinkas nukuttaminen? Ja mihin mahtuu matkasänky? Missäs toinen nukkuu? Muistatkos senkin kerran, kun se huusi niin ja niin kauan?

Syyt, joiden takia pidän ylimääräisiä mutkia, pitkiä matkoja ja nurkissa majoittumista ahdistavina, ovat mielestäni useimmiten järkeviä. Kuten tunteikkaat (=yliviritetyt, kitisevät, riehuvat, kiljuvat, väsyneet, jännittyneet jne) lapset, joiden vahtiminen ja tarpeista huolehtiminen reissussa käy todellakin työstä. Tai vastalauseena mökkimajoittumiselle "eräs vaihe, jossa haluan, että ulottuvilla on juoksevaa vettä", mutta sitä nyt miehen ei voikaan olettaa ymmärtävän... Voi olla, että ne pohjimmiltaan ovatkin tekosyitä, vaikka oikeasti annankin niille painokkaan merkityksen. Turhankin? Ei tokikaan tuntuisi riittävältä selitykseltä sanoa, että en halua. Eikä mun ole sillä haluamattomuudella todellakaan tarkoitus loukata ketään, en vain halua. Tuntuu ja on mulle vaikeaa. Vaikken osaakaan tarkemmin selittää, miksi.

Sanokaa nyt, mikä mua vaivaa. Vai vaivaako vain se, että joku saa minut tuntemaan olevani poikkeuksellisen hankala? Etten oikeasti olekaan yhtään hankalampi, kuin te muut, jotka pidätte lasten kanssa reissaamista erilaisena, kuin matkoja aikuisessa seurassa. Te, jotka myös majoitutte reissuillanne korkeintaan hotellissa, jonne voi vetäytyä nollaamaan perheensä ja oman päänsä muiden katseiden ja sosiaalisten paineiden ulottumattomiin. Purkamaan kotona olemattomuuden ja skarppaamisen aiheuttamaa tiivistä ajatustakkua. Käymään yksityisyydessä ja hiljaisuudessa läpi päivän (usein tosi kivan sellaisen) tapahtumia ja kohtaamisia. Helpottaisiko koko homma, jos mua ei moitittaisi aina (no okei, liioittelen) näiden tilanteiden tullen niin mahdottoman vaikeaksi?

Niinpä niin, meillä on tässä siis vielä viikonlopun suunnitelmat auki. Että lähtisikö tänään vai huomenna, ja missä sitä olisi yötä, ja mitkä kohteet sisällyttäisi tälle tourneelle. Vai ajaisiko suoraan juhlista kotiin? (Ihanat juhlat muuten tiedossa, enkä tokikaan näistä tunteistani huolimatta koskaan ole halunnut tärkeiden ihmisten juhlia ja tapaamisia jättää välistä!! Näissä tunteissa ei siis oikeasti ole kyse ihmisistä, vaan jostain muusta.) Musta tuntuu, että se Pojan toivoma asuntoauto olisi helpoin ratkaisu tähän pulmaan... Yksityisyys kulkisi mukana. Voisi vaikka pysähtyä Prisman parkkipaikalle lataamaan akkuja. Taidan olla vähän erakko? Hmm. Voisin oikeastaan ottaa tuon "taidan" -sanan tuosta lauseesta pois, mutta annetaan nyt olla. Ihan vain havainnollistamaan, että taisin oikeasti vasta nyt sen tajuta. "Vähän" -sanan annan olla, se on ihan sopiva.

Jotenkin naku olo, kun oon tämänkin itselleni aran asian ääneen sanonut. Kun koko juttu on ihan tyhmä, ollakseen noin iso. Ja ymmärrän kyllä, ettei sen reissaamisen tarvitsisi olla niin itkettävän vakavaa, eikä niiden matkasuunnitelmien niin aukottoman täydellisiä. Tiedän kyllä, en vain pysty tuntemaan toisin, ja ärsyynnyn, kun joku väittää sen olevan yksinkertaista, ja pitää reaktioitani ärsyttävinä ja naurettavina.


Kuva viimekesäiseltä reissulta, jolta jäi monen hyvän muiston lisäksi myös juurikin ylläkuvattuja riitoja mieleen...


12 kommenttia:

  1. Ettei vain olisi perinnöllistä:Kyläs hyvä-kotona paree ! Oma maa mansikka-muu maa mustikka. Siinä kaksi tunnuslausettani vuosien varrelta. Nyt "aikuisena" ja ilman pieniä kitisijöitä ykskaks matkaanlähdöt on huomattavasti yksinkertaisempia ja helpompia.
    Samoja päiväuni-välipala-ongelmia oon murehtinu monet reisut etukäteen ja jälkeenpäin todennu että lapset on huomattavasti sopetuvaisempia ku äidit.Kun vain osais itte rentoutua ja jättää murehtimiset kotia. Mutta hyvää viikonloppua ja hauskoja juhlia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon mä välillä lapsuuskokemuksiinikin vedonnut: ainahan me ajettiin vaikka kuinka kaukaa yöksi kotia, vaikka ite oisin ihan mielelläni jäänyt joskus yökyläänkin. ;)

      Poista
  2. Jännä, miten ihmiset on niin erilaisia eri asioissa! Oon aina pitänyt sua niin rentona ja huolettomana ja toisaalta myös spontaanina ja luovana ja kuvittelis, että siihen yhtälöön sopis myös hyvin reissuhenkisyys. Ite taas oon välillä ahistavankin suunnitelmallinen ja järkevä aikatauluttaja ja kaikkea muuta kuin luova, mutta silti reissuun lähtö ei koskaan ahista mua enkä koe reissaamista väsyttäväksi. Mua suorastaan ahistaa se, jos ollaan liian pitkään vain kotona, vaikka toisaalta haluaisin enemmän nauttia vain siitä kotielämästä. Eli ongelmansa kullakin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä oot kyllä yks niistä ihailemistani "helpolta näyttävän reissaamisen esikuvista"! :D Heh, rento ja huoleton, spontaani ja luova, tavallaan haluaisin sanoa ja uskoa, että oonkin tuollainen, mutta en näköjään aina oo. Toki on niitäkin aikoja, kun reissaaminen (ja kaikki muu) on helppoa, eikä suunnitelmien sekoaminen tai puuttuminen haittaa. Mutta jostain syystä mieleen jää sitten nuo takkuisimmat lähtöfiilikset ja pöljät kiukkusekoilut. ;)

      Poista
  3. Me ollaan matkustanut aivan valtavasti nämä viimeiset viisi vuotta kun asutaan niin kaukana meidän molemmista perheistä. Ollaan tultu siihen tulokseen että ei meillä oo vaikeaa lasten puolesta (tai ei ainakaan liian monta ongelmaa), mutta jos ei saada tarpeeksi vain meidän perhe aikaa, niin alkaa oikein tosissaan ahdistamaan. Vaikka rakastetaan meidän perhettä ja tykätään nähdä niitä ja olla niitten kans, ei saa samalla lailla rentoudua jos ei saa olla yksin vain oman perheen kans. You know what I mean? Ja vuosien mittaan meidän reissausriidat on vähentynyt PALJON kun me ollaan paremmin oppinut pakkaamaan ja lähtemään ja sellaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tunnistan myös hyvin selkeästi tuon, että pitää saada "omaa aikaa" perheelle. Silloin jokaisella on mahdollisuus olla "oma itsensä" ja vähän nollata, sekä lapsilla, että aikuisilla. Ja kuten sanoit, ei se mullakaan tarkoita sitä, ettenkö hirveästi tykkäisi niistä ihmisistä, joiden seurasta kuitenkin pitää välillä livistää olemaan ihan vain itsekseen. ;) Mä täällä kotonakin tarvitsen säännöllisesti hiljaisuutta ja nollausta, joten on kai ihan luonnollista, että tarvitsen sitä reissussakin. Ja siellä se on hankalampaa ja jotenkin nololta tuntuva tarve. (;

      Poista
  4. Me ei olla vielä kovin pitkään harrastettu reissailua kolmestaan, kahdestaanhan matkustaminen on helppoa, joten ei siitä oo kauheesti tarvinnut taistella. Mutta kolmestaan on tietenkin erilaista. Nyt kesäloman tullen reissaaminen varmaankin lisäänytyy. Ja ehkä hitusen jo valmiiksi ahdistaa, ei oman suvun reissukohteet, vaan ne toisen suvun mökkikohteet, joissa meidän odotetaan kesäloman tullen virailevan. Missä ja miten vauva nukkuu, miten hän stressaa vieraasta paikasta, syleistä ja metelistä. Suostuuko rauhoittumaan syömään ja saako päiväunille nukkumaan. Miten huutaa yöllä ja miten ite saa nukuttua. Varmaan ihan normaalia pohdintaa uudessa tilanteessa.

    Mutta toisaalta, mä oon aatellut, että nää sun reissuahdistukset on vain johtunut siitä, ettet osaa/jaksa päätää asioita etukäteen, kun taas toinen osapuoli haluais suunnitella hyvissä ajoin kaikki. Ja en oo ajatellut, että tuo ois ollut sussa mitenkään uusi piirre. Anna joskus sille toiselle osapuolelle vapaat kädet suunnitelmien tekoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, hyvä tulkinta, että ahdistus tulee siitä, että mä en osaa päättää etukäteen, ja toinen taas haluaisi. Eli ristiriita. Yksin reissatessa se ei siis olisi ongelma, kummankaan kohdalla. ;) Yhdelle reissulle lähdettiin kaksin, ja toinen osapuoli suunnitteli kaiken, ilmoitti vain, moneltako pitää herätä ja mitä ottaa mukaan. Toimi. :) Mutta lasten kanssa en pysty luottamaan siihen, että ne omissa käsissä tiukasti pysyneet narut muka pysyisivät hallinnassa toisenkin käsissä. Vaikka kuinka huonosti siinä nyt sitten toisaalta voi muka käydä...? (Tähän voisi sitten listata nuo sun ekan kappaleen viimeiset lauseet ja muutaman muun kauhukuvan. Jos siis haluaisi edelleen lietsoa tätä omaa ahdistumistaipumustaan.)

      Voi olla, että jälkimmäinen vauvavuosi oli reissujen suhteen meille (tai vauvasymbioosimielessä vain mulle) traumaattinen, kun muksulla meni ihan plörinäksi unirytmit ja fiilikset reissussa. Jäänyt ne muistot itelle turhankin tarkkaan mieleen. Ekan kanssa oli ihan toisin, ja toki reissattiinkin enemmän ja pienemmästä alkaen...

      Sulle tekis mieli sanoa, että hyvin ne reissut menee, et vain stressaa ja mieti liikoja, ja vauva vaistoaa äidin stressin ja vikisee itsekin, ja vauva kyllä sopeutuu jne. Mut en sano, koska mua itseäni noi kommentit ei yhtään helpottaneet, vaan suorastaan ärsyttivät. ;D

      Poista
  5. Mä oon aina aatellut teidän reissaavan niin paljon, että sujuu jo rutiinilla. Itse en jaksaisi matkustella ja reissata ollenkaan niin paljon. Varsinkaan lasten kanssa. Kotona on niin paljon vaivattomampaa olla ja tarvitsen joka päivä sen oman ajan, vatäytyä hiljaa jonnekin nurkkaan, mieluiten yhdessä puolison kanssa. Ilman sitä ahdistun reissussa, väsyn ja haluan kotiin.
    Pikkuhiljaa tuo puolisokin alkaa tottua siihen ja osaa vähän jo lukea minusta milloin pitää vaikka järjestämällä järjestää se oma aika. Asiasta on keskusteltu useankin reissun yhteydessä ja hänkin tosiaan tietää, että tuo lepohetki kannattaa, jos haluaa reissun onnistuvan. Tämä "paljastuksesi" tekee sinusta vaan ihan normaalin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, kiitos. Toivoinkin, että joku sanoisi tuon taikasanan, "ihan normaali". Pelkäsin kyllä oikeasti, etten kenenkään mielestä olisi tässä asiassa normaali. (;

      Ollaan me tosiaan aika paljon reissattu, ja usein on ihan hyvin mennytkin. Mutta sitten on näitä reissuja, jotka on menneet plörinäksi mun stressaamisen ja asenneristiriitojen takia. Taitaa olla vähän semmoinen tulenarka aihe meillä: ei tarvi paljonkaan toisen ehdottaa väärin, kun jo kiehahtaa yli. ;)

      Täällä on muuten sitten teille oma nurkka, mihin vetäytyä. ;)

      Poista
  6. Mulle tuli mieleen että sun reaktio kertoo kuinka koville olet ehkä joskus reissussa joutunut. Eli se etukäteen räjähtely olisi itsesuojelua, kukaanhan ei halua mennä päin epämiellyttäviä asioita, eikö? No tässä tullaan sitten siihen että olisi aiheen miettiä mikä on ollut reissuissa se "henkinen pipi" joka on aiemmin sattunut. Onko esim. Ollut ihan liikaa stressiä vahtia lasta laiturilla vieraassa paikassa, liikaa venymistä väkijoukossa jne. Ja sitten lun tämä syy on selvinnyt, voi miettiä voiko vastuuta jakaa. Esim. Mies lupaa vahtia lasta laiturilla koko ajan jotta sun ei tarvitse. Nämä oli vain keksittyjä mutta ymmärrät pointin varmasti. Itseäni stressaa reissussa hygieniajutut, eli noro ja muut pöpöt. Reissu mennään sen pelon ehdoilla niin että mun ei tarvi streesata vaan voin ainakin nähdä että esim. Metrossa lapsilla on hanskat kun ulkomailla liikutaan.

    T. Muuan pöpöpelkoinen reissaaja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvin olla, että mulla on näiden olojen taustalla joku "trauma". Muistelen, että esikoisen ollessa ainokainen reissaaminen oli helpompaa. Toinen lapsi oli vauvavuonna nukkumisen suhteen haastava, ja kotonakin meni tuntikaupalla nukuttamiseen aikaa. Luulen, että se isoin ahdistus nousee niistä reissumuistoista, kun nukutan vauvaa 4 tuntia muiden viettäessä mukavaa iltaa, tai köröttelen päiväunille yhtä, joka huutaa väsyä ja toisaalta paniikkia siitä, että täälläkö nyt tosiaan pitäisi ruveta nukkumaan. Ja sitten tulee mieleen kaikkien ihmisten kommentit (tottakai hyvää tarkoittavat) niissä itselle jo valmiiksi kamalissa tilanteissa... Vaikka viime aikoina nukahtaminen reissuissa onkin mennyt ihan hyvin. Toisaalta luulen, että kontrollifriikkinä mulle tekee tiukkaa se, että lasten kanssa reissatessa kaikki on niin ennakoimatonta ja kaikki voi mennä mönkään esim. yksien kesken herättyjen päiväunien takia. Mutta sitten taas huomaan senkin, että joskus mietin reissuun lähtiessä niitä kaikkia onnistuneita kokemuksia ja suunnittelematta sujuneita kuvioita ja unohdan jännittää. Sitten taas joskus mietin kaikkia epäonnistumisia ja panikoin valmiiksi. Eli vähän sellainen vire- ja fiiliskysymyskin? No, tiedä häntä. :)

      Kuulostaa mahtavalta, että te ootte osanneet huomata ja huomioida sun kammot ja ootte keksineet ratkaisuja niihin. Pitäisi varmaan itsekin tarkemmin vielä pohtia, että millaiset asiat näitä mun olojani voisivat helpottaa.

      Poista