5.1.2014

Kiukkua




Oon nyt kirjoittanut asiani moneen kertaan ja sitten yhtä moneen kertaan pyyhkinyt kaiken pois. En saa ajatuksia järkevään muotoon. Piirsin kuvan. Lapsi on näyttänyt pari päivää enimmäkseen tuolta. Itse olen näyttänyt varmaan aika samalta, vaikka oonkin yrittänyt tsempata (paitsi mr Piin suhteen, johon on välillä pakko purkaa kiukkua. Anteeksi. Siihen purkaminen on silti vähiten epäkypsä vaihtoehto.)

Mietityttää, että miten Pienempään vaikuttaa se, että toisen kanssa väännetään ja draamaillaan välillä jatkuvasti. Ja hän sitten toistaiseksi vähemmän uhmakkaana jää huomiotta (tai luultavasti vain pelkään, että jää).

Jos joku tietää, mistä puhun, voi huikata, ja jatketaan kommenttiboksissa...

17 kommenttia:

  1. Oivoi, tiedän mistä puhut! Mua on tosin aikoinaan enemmän huolettanut, että miltä isommasta tuntuu, kun sen kanssa koko ajan väännetään, ja pienempää vaan kehutaan (kun se on vielä niin söpö eikä osaa tehdä mitään toruttavaa). Ettei kävis niin, että isompi omaksuu hankalan lapsen roolin, tai että sisarkateus alkaa vallata alaa tms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kieltämättä tuokin välillä murehduttaa. Tosin huomaan murehtivani niin päin, että huomaanko kehua pienempääkin niistä kaikista mullistavista taidoista, jotka hänkin oppii. Kun isomman uudet taidot on olleet itellekin niin mullistavia. Vaikka huokailenkin pienen oppineen sanomaan "anna ruokaa" (tai siis oman tulkintani mukaan vähän sinne päin), niin ei mun hype varmaan yhtä kauaa kestä, kuin esikoisen ensilauseiden kanssa...? Mutta ehkä asian tiedostaminen (kummassakin tapauksessa) on merkki siitä, ettei nyt ihan täysin mönkään mennä, vai? :)

      Poista
    2. Toivotaan niin! Ja joka tapauksessa kukaan ei ole täydellinen vanhempi. Pitää vaan tehdä parhaansa ja mennä sillä, mihin pystyy. Kysytään sitten lapsilta aikuisina, et mitä traumoja ollaan niille aiheutettu. :)

      Poista
    3. No niinpä, ei kukaan pysty täydellisyyteen. Jäin muuten vielä miettimään, tuota "trauma" sanaa. Kun sitä niin paljon käytetään aika pikkujutuistakin. Kyllähän sekin omalta osaltaan lietsoo tuota epäonnistumisen pelkoa meissä vanhemmissa, kun jokamoka johtaa traumaan, eikä esim. pettymykseen tai harmitukseen.

      Poista
  2. Ihana kuva, taitavaa! Meilläkin näytetään tuolta, päivästä riippuen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, kiitos, ei ehkä kovin imarteleva kuva ihanimmastani? ;) Tsemppiä "tuollaisiin" päiviinne. ;)

      Poista
  3. Muistelen samaa tilannetta olleen omilla sisaruksillani pienenä. Poika on kaksi vuotta Tyttöä vanhempi. Hyvä esimerkki on se kun vanhemmat Pojan kanssa opettelivat ajamaan polkupyörällä. Siinä kiukuteltiin ja kummasteltiin ja huudettiin ja raivottiin kun Poika ei meinannut millään oppia eikä edes opetella.
    Siinä sivussa Tyttö sitten oppi omia aikojaan, ilman sen suurempia tohinoita. Taisipa mennä ulkokaarteessa Pojan ohi...
    Nyt kun ovat jo lähes aikuisia (!) on asia tullut muutaman kerran puheeksi. Pojasta oli tuntunut, että vanhemmat pitivät Tyttöä täydellisenä ja ihanana prinsessana, ja Tytöstä oli tuntunut, että vanhemmat pitivät Poikaa tärkeämpänä ja merkittävämpänä...
    Tiedä sitten onko tähän mitään ratkaisua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin tätä illan mittaan vielä itsekin, ja jännästi käy niin, että kun miettii vastausta toisille (ja varsinkin menneisiin juttuihin liittyen), nousee helpommin se armollinen näkökulma mieleen. Se, että kyllä näissä sisarusjutuissa (ja muissakin kasvatusjutuissa) on niin monta asiaa, jotka vaikuttavat mielikuvien syntymiseen, ettei sitä vanhempi voi kaikkia niistä mitenkään osata ottaa huomioon. Ihan jo alkaen lasten erilaisista luonteista. Ja pitäisi kai oppia hyväksymään, ettei oo hirveän vaarallista, jos lapsi tuntee välillä mustasukkaisuutta tai ärsyyntyy sisaruksestaan. Kunhan vain äitinä ja isänä muistetaan vakuuttaa, että kumpikin (/jokainen) lapsi on rakas, ja että he saavatkin olla keskenään erilaisia.

      Ja siksi kai ne kasvatukselliset ratkaisutkin on sitten välillä vähän erilaisia sisarustenkin kohdalla, eikö niin?

      Poista
    2. Ha Nin antama esimerkki oli ällistyttävän tarkkanäköinen. Tuossa juuri näkee sen, miten monelta kantilta kukin asiat kokee. Se ei tokkopa tarkoita sitä, että johtopäätökset olisivat täysin lapsen "vastuulla", vaan kyllä toivon että urkkimalla lapsen näkemyksiä ja pelkoja, voi niihin vaikuttaa.

      Tässä taas yksi ihana syy, miksi tykkään Sinkkosen teksteistä. Hän ei juuri koskaan tyydy sanomaan "no näin se vaan on, esikoisen / keskimmäisen / ujon / kauris-horoskooppisen/ kohtalo nyt vaan on aina ollut tämä joten kukin tyytyköön siihen", vaan aina on joku uusi keino, jolla ongelmat saadaan pienemmiksi.

      Tykkään Heidi Pii tavastasi avata näitä universaaleja (?) kysymyksiä oman perheesi kautta. Hyvin samaistuttavaa, kiitos!

      -Nuppu

      Poista
    3. Kiva, jos samaistut (se kummasti helpottaa itseäkin), ja kiitos itsellesi kommentista. Noinhan se on, kyllä meidän kuuluukin murehtia vähän lapsiemme tunteista. Jollei muuta, niin ainakin lapset pitäisi siis opettaa puhumaan tunteistaan. Osaisivat heti kertoa, jos jokin tuntuu pahalta, ja voitaisiin oikaista väärinymmärrykset ja toimia vaikka toisella kertaa toisin.

      Poista
  4. Hih, tuo kuva on vaan niin ihana! :) Meilläkin samannäköistä ilmettä jatkuvasti eli kuuluu ilmeisemmin tähän 3v kuvioon vahvasti. Ja nykyään ihanasti x 2 kun neitikin on niin pikkumyynä että! Entäs se oma kypsyys sitten; tuntuu että sitä on yhä useammin lapsen tasolla kiukuttelemassa ja menossa mukana. Ja kyllä, miesraukkani kokee minun kiukkuni ja purkaukseni että välillä ollaan yhtä kiukuttelevaa sakkia koko poppoo :P Suklaata suklaata.. -Jonsku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, juuri äsken tapahtunutta: tämän kuvan luonnos oli pöydällä ja poika meni myrtsiksi sen nähtyään: "kuka toi on"? (Taisi siis tunnistaa itsensä.) Kysyin takas, että kukas hänen mielestään, ja aika protestiluontoisesti totesi, että äiti. Eikä tosiaan käy kieltäminen, aika samalta näytän itsekin usein. Mut hei, eikö tää kohta helpota, eiköeikö? Teilläkin on sitten kerralla uhmat ohi, kun ovat niin saman ikäiset lapset. Ja sitten jo kohta aika kultaakin muistot, ja mietitään, että olikos meillä sitä uhmaa ollenkaan. ;) ...sitä odotellessa...

      Poista
    2. Ja niin, menenkin tästä hakemaan suklaata. ;)

      Poista
  5. Vielä jäin pohtimaan sitä, että olisinko minä minä, jos lapsuudessani ei olisi ollut kaikkia niitä hienoja ja huonoja hetkiä?

    Kaikki se normaali perhe-elämä, kiukkuineen kaikkineen, tekee meistä ihmisiä. Aikuiseksi kasvamisen tehtävä on kai sitten oppia päästämään lapsuuden tunteista irti ja opetella käyttämään kokemaansa voimavarana.

    Minusta tuntuu, että aika kamalaa olisi hajuton, mauton ja tunteeton lapsuus, sekä äiti, joka ei yhtään kilahtelisi. Sitä vois alkaa luulla normaaliksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja ois kyllä aika poikkeuksellista olla normaali! Kauheeta! :D

      Mut näinhän se on, perhe on se turvallinen paikka, jossa opetellaan käsittelemään hyviä ja huonojakin tunteita. Totta, totta. Enkä mäkään oo koskaan ajatellut, että ihminen ois jotenkin parempi ollessaan supervahva ja särötön, joten sikälikin turhaan suojelen kaikilta kolhuilta. Eiköhän noi lapsetkin selviä, vaikkei niistäkään tulisi ihan täydellisiä? :) Vaikka ovatkin aika täydellisiä kyllä. ;)

      Poista
  6. Näin vauva arjessa on ihanaa kun pienempikin alkaa olla sen ikäinen että sitä voi alkaa kieltämään, ainakin sanomisen tasolla, ei se kieltoa vielä miksikään ymmärrä. Mutta että kaikki kiellot ja ei:t ei kohdistu vain siihen uhmaiseen vaan se huomaa että toistakin kielletään ja pyydetään pitelemään hellästi suurempaansa. Välillä täytyy oikein muistuttaa itteensä ettei hymise isomman rakastamista ja ihanuutta vaan itsekseen vaan muistaa sanoa sen ääneen kiukkujen välissä, ja josko joskus jopa niitten aikana.
    Suklaa on äidin tapa laskea kymmeneen ja sataan. Sitten joskus myöhemmässä elämäntilanteessa on hyvää aikaa miettiä terveellisempiä ja kantavampia tyynnyttely ja rauhoittumis keinoja! Nyt mennään siitä mihin pystyy ja mihin voimat riittää.
    -r

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis kyllä: Jokainen lause on totta ja tuttua! Pienempää oon minäkin opetellut komentamaan ja yrittänyt muistaa lällytellä molemmille söpöhöpötyksiä. Hauska toi suklaa kyllä, kun se näyttää olevan jokaäidin luottotyynnytin! :D

      Poista