Epärealistinen kehonkuva

Somessa on kesän korvilla pyörinyt rantakuntoteema. Ajatuksia vartalonsa hyväksymisestä ja  siitä, miten omaa peilikuvaa on vaikea tulkita järkevästi. Niin helposti mielikuva on totuutta negatiivisempi.

Mulla on joka kerta käynyt synnytyksen jälkeen niin, että hullaannun kaupoilla ja omalla vaatekaapilla: voin taas sovitella kaikkea. Mielikuvissani oon yhtäkkiä (hetken) ihan hullun laiha! Nytkin tuntuu siltä. Vaikka peilikuva onkin tällainen:

Vähän nauratti nähdä totuus, kun olo on jo niin slimmi.

Mut hei, silti. Aion nauttia tästä olosta. Vaikkei mielikuva ja peilikuva mätsää, aion fiilistellä muodonmuutosta. Enkä malta odottaa ristiäismekko-ostoksille lähtemistä! Mikä pitäisi muuten tehdä pian, sillä meillä on ristiäiset jo vajaan kahden viikon päästä. Mutta ehkä annan kummun vielä vähän vetäytyä kohti normaalitilaa. Sitä paitsi jonkun julkkiksen mahaa jo esiteltiin iltapäivälehdissä, että "tältä näyttää oikeasti vatsa viikko synnytyksen jälkeen", joten olen ihan someilmiöiden aallonharjalla julkaistessani tämmöisen kuvan.

Vauvakoti

Arki on sujunut ihmeellisen rauhallisesti. Ei ensimmäisen vauvan aikaista tunnevuoristorataa, eikä toisen kerran kaltaista hämmennystä ja pientä alavirettä. Ehtii toki myöhemminkin tulla kumpaakin ja ties mitä vielä. Kotona näyttää äkkiä vauvakodilta, puklurättejä ja tutteja, imetystyynyjä ja paidatta kulkeva äiti. Tavarat ja käytännöt hakevat vielä oikeita uomiaan, mutta tosi luontevasti on vauva solahtanut arkeemme. Iso merkitys on sillä, että mr Pii jatkaa isompien lasten kanssa tutuksi tullutta päivärytmiä ja minä pyöritän tätä pientä. Ja hyvä sää: Sillä, jos millä on ratkaiseva merkitys kaikkien viihtymisen kannalta.

Synnytys meni ilmeisesti ihan hyvin, vaikka itselle tulikin yllätyksenä kipu ja se, että siedin sitä huonommin, kuin edelliskerroilla. Spinaalipuudutus taisi venähtää parin supistuksen verran liian pitkälle verrattuna edellisiin synnytyksiin. Ehti tulla muutama paniikki ja hätä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, kuten synnytyksen jälkeen kuuluu sanoa. Järjettömän päänsäryn syyksi tosin jäljitettiin lähtöpäivänä spinaalipuudutus. Lääkkeeksi kokista, kahvia ja makoilua. Nyt on jo helpottanut. Muutenkin olo on hyvä: lantion alueen raskausvaivat vielä tuntuvat vähän ja imetyksen aloittaminen aiheuttaa omat tuskansa, mutta muuten kroppa on palautunut ihmeesti kokemistaan pienistä kolhuista.

Ette muuten arvaa, miten siistiltä tuntuu huikata mr Piille, että mä voin kyllä tyhjätä tiskikoneen. Ja leipasta piirakan. Tai nousta lasten kanssa katsomaan aamuohjelmaa. Tai vaihtaa lakanat. Ihan mahtavalta. Se ei jatkossa löydä tavaroita mistään, kun ei ole tottunut siihen, että joku muukin järjestelee niitä.

(Kuvissa joitain vauvatuliaisista, mm. siskon tekemä papukaijapeitto ja Faarin kuvaama kukkataulu. Ja yöpöydällä sudokut yöllisiä imetyksiä varten.)

Hän on täällä!

Nyt hän on täällä, pieni tyttömme! Keskiviikko kului synnytyshommissa, ja lopputulos näyttää tältä:

Älytöntä! Ihanaa! Eilen tultiin kotiin ja kaikki on sujunut tyynesti ja kevyesti.

Oikein piti kasvokuva laittaa. Kun on niin söpö. Jatkossa hänkin ottanee tämän linjan blogissa:

....joo...

Kuinkahan monta "ei vielä" -postausta jaksatte lukea / jaksan kirjoittaa? Kun ei tässä oikein muutakaan sanottavaa ole. Yritän keksiä muuta kerrottavaa ja ajateltavaa tuleville päiville.

Huoh...

Hohhoijjakaa...

Haukotus....

Ei vielä ja juhannuskuulumiset

Pienestä velvollisuudentunnosta teitä ihania myötäjännittäjiä kohtaan yritän raapustaa jonkun tekstin julkaisuunkin asti. Tämä parin päivän hiljaisuus on varmaankin saanut jo arvuuttelemaan, ettäkö vauva olisi syntynyt. Ei ole... Joinain hetkinä siedän itsekin hyvin huonosti sitä ajatusta.

Onneksi ollaan saatu ennalta suunnittelemattomaan kotijuhannukseen kivoja juttuja järjestymään: eilen oltiin kunnon juhannussaunassa, lapset vihtoivat naurusta ulvoen toisiaan ja pelasivat löylyjen välissä uikkarisillaan jalkapalloa takapihalla lentonäytöksen jyllätessä puiden takana. Tänään suunnattiin nokka synnytyssairaalan taakse (ihan vain vinkiksi vauvalle) uimarannalle. Syötiin piknikpeitolla mäkkäriruokaa ja lapset heittivät talviturkkinsa järveen.

Oli hyvä mieli, ei ollut kiire minnekään. Juuri kotiin päästyämme alkanut sadekaan ei haittaa, oikeastaan vain virkistää auringossa useamman tunnin kuumentunutta ihoa ja mieltä. Tällä hetkellä ei ole synnytyksenkään suhteen kiire. Toivottavasti ei yölläkään tule: juhannusyönä kotikaupungista kestää kuulemma useamman tunnin päästä juhlien päätteeksi isolle tielle...

Hervoton 40+0

Vielä juu. Yhtenä kappaleena.

Hassuja ajatuksia tämä synnytyksen odottelu on herättänyt. Esimerkiksi kun mies lähtee jonnekin, muistuttelen pitämään puhelinta lähettyvillä. Josko vaikka jotain tapahtuisi. Kerran sitten kauppaan mentyään soitti kohta, ja mulla ihan sydän pomppasi kurkkuun, että "nytkö nytkö??!" Kunnes muistin, että siis MUN pitää soittaa, jos jotain tapahtuu.

Kuvittelen myös, että jos hetkeksi unohtaisin synnytyksen mahdollisuuden, multa saattaisi mennä koko homma ohi. Että missaan tilanteen ja vauva jää ikuisiksi ajoiksi mahaan.

Ja sitten välillä tulee mieleen, että jospa pissaisin housuun ja uskottelisin kaikille, itselleni varsinkin, että lapsivedet meni. Toimisiko se? Käynnistyisikö se siitä?

Niistä Ässistä oon kuullut myös. Mutta mr Pii lupasi tarvittaessa hoitaa ne yksin, sankari. (Haha, mulla alkaa olla hervoton olo ja vähän hämärtyy tämä raja, että mitkä vitsit on yleiseen jakoon tarkoitettuja.)

No, onko naama turvoksissa? Varpaat on! Onko maha laskeutunut? Mitä muita merkkejä voisi aikansa kuluksi tarkkailla, kun niitä oikeita supistuksia ei vaan kuulu?

Joko te äiti meette tynnyttämään?

Voi PLÄÄH!

Täällä talossa ei puhuta mistään muusta, kuin synnyttämisestä. Ärsyttävää, koska mitään siihen viittaavaa ei edelleenkään ole ilmassa. Lapset eivät tietenkään ymmärrä "sitten joskus" ja "ei voi tietää koska" -käsitteitä, joten jos mr Pii pyytää niitä pakkailemaan kassia sitä varten, että kun sitten jossain vaiheessa meette Mummolaan, seuraa vain hämmentynyttä ja turhautunutta keskustelua. "Ei, ei olla nyt menossa synnyttämään. No kun ei olla. No kun se ei nyt vaan vielä synny. Siihen voi mennä vielä parikin viikkoa." Molemmat lapset kuvittelevat, että vinkumalla ja päättämällä se syntyy, ja toki muakaan ei yhtään haittaisi, jos se menisi niin (oonhan mäkin yrittänyt tässä jo molempia tekniikoita).

On kiva, että niitä otetaan mukaan vauvan odottamiseen ja sen tuloon valmistautumiseen, mutta nyt. multa. menee. hermot. Luulisin, että muutkin raskaana olevat ovat kiukkuisia näinä päivinä, pitääkö paikkansa? Ja eikö niin, että siinä raskaana olevan ympärillä pitäisi muiden olla tyyniä ja rauhallisia? Nyt äksöniä näille ipanoille joka päivälle, etteivät ne ehdi ajatella tätä vauvajuttua ihan yhtä paljon, kuin minä.

Laskettu aikakin on vasta huomenna, joten pitkiä päiviä on edessä mahdollisesti vielä hyvin monta. Jipii. Nyt karkaamme kylään unohtamaan tätä synnyttämishommaa. Ja huh: Vähän tämä vinkuminen helpotti kiukkua. Hempeä kukka sille.