Perhevaellus ja karhunkakkaa

Käytiin lauantaina nostalgioimassa vaellustapahtumassa, jossa ollaan mr Piin kanssa teineinä oltu mukana. Ja mr Pii jo pikkupoikana, sattuneesta syystä. Oli kivaa osallistua perheenä, vaikka pitikin mennä jälkikasvun ehdoilla. Kun jo ensimmäisellä rastivälillä esikoinen monkuu "mä en jaksa kävellä", ei kannata kuvitella kiertävänsä kaikkia kymmentä rastia. Kierrettiin kolme.

Nähtiin hirvenpapanaröykkiöiden lisäksi muutama karhunläjä. Ensimmäinen niistä oli vielä varmasti lämmin (en sentään kokeillut, mutta ainakin se myöhemmällä tarkastelukerralla näytti kuivahtaneemmalta). Jotenkin siistiä, jotenkin karmivaa. Lapsien takia pelkäsin, mutta jos olisin ollut metsässä pelkästään aikuisessa seurassa, olisin saattanut toivoa näkeväni metsän reunassa vilahduksen otuksesta. No, parempi silti, ettei törmätty läjiä lähemmin petoihin.

Pienin matkusti ja otti päiväunet Savotassa, jossa minäkin olen saman ikäisenä nuokkunut. Nostalgiaa sekin.

Perillä odotti maailman hienoin nuotiopaikka. Vaikea sanoa, onko mahtavampaa saapua sinne päivän vaelluksen päätteksi, jo melkein pimeällä, nälkäisenä ja väsyneenä, vai selkääni vasten kuorsaava nyssykkä repussa ja reippaasti tarpovat Meidän Miehet tietä näyttäen. No, molempi parempi. Ja samat hymyilevät naamat ovat olleet vastaanottamassa kaikilla näillä kerroilla.

Käsi ylös, kaikki saman tapahtuman fiiliksen kokeneet!

"Mr Pii, voinks mä nyt tulla näin epäuskottavan vaeltajan näkösenä?
Tai siis tuun joka tapauksessa, mut et nolottaaks se sua?"

Kukkuu! Pienin viihtyi repussa mainiosti!

Siinä se on, lämmin läjä.

Ja tässä taas se lämmin vastaanotto.
(Näitä tulia on laavurykelmän keskellä monta. Näyttävä ilmestys.)

Kroohpyyh...

Hiu diSign

Tänään ommeltiin Eenamaaritin kanssa, suunniteltiin ja touhuttiin koko keittiön leveydeltä. Itse en saanut mitään esiteltäväksi asti, inspiraatiota, ideoita ja oppia kyllä paljonkin. Mutta ajattelinpa teemaan liittyen esitellä merkin, jota olen ommellut kiinni tähänastisiin aikaansaannoksiini:

Hiu diSign.

Ajatus lähti vitsistä, kun joskus 10 vuotta (?) sitten ompelin pikkusiskon barbeille vaatteita, ja mallisto tarvitsi nimen. Väänsin Hiudi-lempinimestä designiin viittaavan nimen. Teidän toki, ettei engalnnin sign tarkoita merkkiä vaatemerkkimielessä, mutta musta se oli hauskasti muotoiltu silti. Tai siis siksi juuri. Vitsi jatkui, kun myöhemmin tilasin kangasmerkkejä tuolla elämään jääneellä tuotenimellä, muistaakseni 100 kpl. Nyt niitä voi bongata mm. lapasista, kaikenmaailman ompeluksista (osa hyvinkin surkeita räpellyksiä) ja neuvolakorteista, joihin kiinnittämistä kyllä vähän epäröin. Kun idea ei kuitenkaan ollut oma. Mutta toisaalta moni muukin teki samalla idealla, mallilla ja omalla signeerauksella, joten niinpä minäkin sitten... Enkä nyt kymmenkaupalla tehnyt jne seliseli.

Joten jos on käynyt niin, että nämä tuotteet ovat maailmalla kiertäessään (tsihih) hukanneet syntytarinansa, ja joku sattuu googlailemaan Hiu diSignia, haluan suoda hänelle edes yhden googleosuman tämän postauksen muodossa.

Nyt ovatkin näiden suhteen vitsit vähissä: merkkejä on jäljellä enää 10. Pitääpä katsoa, saanko aikaiseksi tilattua uusia, vai haluanko peräti keksiä uuden tunnuksen ompelusteni koristeiksi. Voipi olla, etten malta, vaikka jotain mieleen tulisikin...

Oikeita paikkoja

Inhoan kasoja. Haluaisin, että jokaiselle tavaralle olisi kodissa oikea paikka ja että ne tavarat aina menisivät sinne paikkaansa, automaattisesti, heti käytön jälkeen. No, eivät mene, toisinaan minusta riippumattomista syistä, mutta usein myös ihan oman laiskuuden takia. Olen nöyrtynyt: vaikka en halua, että olohuoneeseen jää lojumaan leluja ja yksittäisiä päiväuniaikaan käytettäviä vaatekappaleita, tajuan niiden pyörivän siellä päivästä toiseen. Siispä olen tuonut olkkariin korin näille epämääräisille lasten romppeille. Kori EI ole niiden oikea paikka, vaan välisijoituskohde, joka pitää lattian siistinä ja josta tavarat (muka) tyhjätään muutaman päivän välein oikeille paikoille.

Samaan ratkaisuun olen päätynyt vaatehuoneessa: paita- ja housupinojen lisäksi on kori, johon laitan puolipitoiset: ei vielä pyykkiä, mutta joita en halua erehtyä luulemaan pesunraikkaaksikaan. Semmoiset vaatteet, joita muuten tulisi kiusaus säilyttää muka vain huomiseen asti tuolin selkänojilla tai makkarin pöydällä. (Tähän liittyen tulikin mieleen vinkata mr Piille: sullekin olisi semmoinen kori, muistatko...?) Tänään löysinkin muuten ko. korin pohjalta sen sinisen villatakin, jota edellisessä tekstissä kaipailin.

Eteisen laskutasolle myönnyin tänään laittamaan yhden korin, sinne kun syntyy isoin kaaos johtuen (mun mielestä) miehen tavaroista, joille en tiedä oikeaa paikkaa. Olkoonkin, että haluaisin sen pöydän pysyvän ty-pö-tyh-jä-nä. Mutta kun ei pysy, niin ei sitten pysy. Samaisessa eteisessä (kodinhoitohuoneessa) pipoille, hanskoille ja muille on kaapissa oma tilansa, mutta niinpä vain on työlästä avata kotiintulokiireessä se ovi ja vieläpä vetää sen jälkeen korit esiin. Siispä taas riensi apuun kori, johon kerätään epämääräiset riisuutumismytyt lattialta ja järjestetään sitten sopivan tilaisuuden ja energiapuuskan tullen oikeille paikoille.

Tämmöisiä laiskan äidin ratkaisujahan nämä ovat. Mutta toisaalta auttavat järjestyksen hallinnassa niin hyvin, että välttämättäkin luovat edes vähän mielikuvaa reippaasta kodinhoitajasta. Eikä sillä, kyllä niitä kasoja ja epämääräisempiäkin rykelmiä edelleen löytyy, ihan joka huoneesta varmasti.

Yhteen kasaongelmaan en ole vielä keksinyt toimivaa ratkaisua: postit. Päivän postit kertyvät pöydille odottamaan, että kukin saa vuorollaan käydä ne läpi. Kiinnostavat lehdet haluavat jäädä pyörimään joksikin aikaa pöydille, samoin kirjeet, jotka joihin pitää palata myöhemmin uudelleen. Näistä sitten kertyy keittiön nurkkaan kasa, joka kasvaa viikkokaupalla, ja jota täydennetään muistilapuilla ja kuvioissa pyörivillä papereilla ja kuiteilla. Ja se näyttää kamalalta.

Tältä kasa näyttää inventaarion JÄLKEEN...

Vinkkejä lehtikasojen hallitsemiseen? Jotenkin ne pitäisi saada pidettyä käden ulottuvilla kuitenkin, mutta siististi. Voisinhan laittaa tuohonkin paikalle korin, mutta elättelen toivetta, että saisin keksittyä jonkin siistimmän ja pöytätilaa viemättömän ratkaisun... Hmmm... Hmm...

(Hih, on taas maailman suurin ongelma tämäkin, ja suorastaan superpitkästyttävän epäkiinnostava! Anteeksipyyntöni teille kaikille tänne asti lukeneille... Nopeimmin pitkästyneet olisivat ansainneet sen eniten, mutta en silti jaksa ruveta tätä pahoittelukappaletta sovittelemaan tuonne alkuun...)

Pulputtelua

Päässä risteilee monta ajatusta, josta voisin kirjoittaa. En pysty keskittymään, valitsemaan aihetta ja syventymään loogisesti, joten pulputan pätkän sieltä ja seuraavan jostain muusta. Voisin tietysti valita olla kirjoittamatta mistään, mutta en taida olla niin hillitty. Pakko päästää ulos jotain pulinaa mielessä pomppivista aiheista:

- Päätin, että tänään en ompele, ainakaan lasten kanssa olemisen kustannuksella. No, Poika vaatimalla vaati, että teen hänelle työliivin, joten niinpä vain levisi kankaat tänäänkin lattialle. Puuhasta tuli kiva yhteinen askarteluhetki.

- Harjoitin tunteitani seuraamalla kotihoidontuen välikysymyksen käsittelyä. Suututti, nauratti, kauhistutti, liikutti, hermostutti, puuskututti ja jännitti. Kaikki tietävät, etten juurikaan reagoi ääneen telkkariohjelmille, joten on varsin yllättävää, että tästä irtosi näinkin paljon näkyviä tunteita. Tätä ennen viimeksi oon nauranut ääneen tuc-keksille, joka lauloi "pure mua". En kyllä yhtään tajua, mitä hauskaa siinäkin oli.

- On jotenkin alkukantaisella (?) tavalla tyydyttävää sekä pukeutua itse, että pukea lapsensa omatekoisiin vaatteisiin. Jee, pystyn vaatettamaan laumani!

- Iltavisiitti leikkipuistoon oli piristävä. Työliiviin (koko päivän) pukeutunut Poika häikäistyi ikätoveristaan, joka puolestaan oli pukeutunut prinsessaksi (myöskin kuulemma koko päivän).

- En tiedä, johtuuko kylmenemisestä, mutta olen alkanut valmistautua jouluun. Apua!

- Ei olisi pitänyt katsoa Black Swania. Öisin ilmaantuva peilikammo sai taas uutta puhtia.

- Ajatukset viipottelee ensi viikon perjantaihin, jee! Ja välillä ne viipottelevat paperille viivoja lastenvaatesuunnitelmien merkeissä.

Kuten näette:
ei mitään logiikkaa ja yhteyttä tässäkään kuvassa. Sininen villatakki on hukassa.
Joskus saa olla epälooginen ja sekava.
Joohan?

Pimatsut

Esittelenpä noiden äskeisten housujen jatkoksi Pikkunaisen mustan haalarin:

Tämä idea lähti taas kankaasta, jota oli tilkku jäljellä. Mustaa... Ei kovin tyttömäinen väri. Päädyin haalariin, joka jättää mahdollisuuden hauskan värisille hihoille. No, pyllyyn ilmaantunut kuvatus vähän rajoittaa paitavalintaa, mutta toisaalta Pikkiriikkisen vaatekaappi on aika vaaleanpunainen, joten aika pieni rajoite sekään on.

Halusin kapeat lahkeet, taskut ja pienen vetoketjun eteen. Tämmöinen siitä tuli. Kuten aina, lopputulos on virheiden, suunnitelmanmuutosten ja kokeiluiden tulos: takakappaleen lahkeet olin leikannut pari senttiä etukappaleen lahkeita pidemmiksi. Saksimisen sijaan kokeilinkin rypyttää takakappaletta sivusaumasta pyllyn kohdalta. Tuli kätevästi vaipalle tilaa. Joku muukin ajatuskatkos oli jossain vaiheessa tullut, kun housuosan koottuani hoksasin lahkeet reiden kohdalta yhtä kapeiksi, kuin nilkasta. Hups. Siispä leikkelin sisäsaumaan koko matkalle kaistaleen. Levensin puolivälistä vähän enemmän, jotta sain haaraan liikkumavaraa. (Jos ymmärrätte, vaikka multa puuttuukin tämä ammattisanasto ja selkeän ilmaisun taito.)

Lopulta tästä tuli ihan suunnitelman näköinen, vaikka onkin aika pimatsuhenkinen. Johtuen varmaankin väristä. Pyllyn kuvaa vähän harmittelin, ja jos nyt päättäisin, jättäisin varmaan kokonaan pois. Mutta ehkä sitten seuraavassa versiossa (jota tuskin koskaan tulee...?) En pysty olla kutsumatta näitä Pimatsuiksi, vaikka se sana ärsyttääkin mua monesta syystä. Pimatsuhaalari tämä on, ei nyt auta.

Meandin housuja matkien

 
Muistanette, kun haikailin Me&I:n everyday yogapantseja, mutta hinnan takia jätin tällä kertaa ostamatta. Ja lähdin kangaskaupoille. No, meandin housut olisivat maksaneet 45 euroa, ja näihin materiaaleihin meni 30 euroa... Joskin about lastenhousujen verran jäi kangasta yli ja resoria vähän enemmän, eli olisikohan nyt jotain 22 euroa tullut sitten näille hinnaksi. Mutta ei kyllä säästömielessä kannata ite tehdä, varsinkin jos onnistumisprosentti ompeluksissa ei oo 100... Vaan jos ei säästömielellä, niin ihan huvin vuoksikin on välillä kiva tehdä. Ja nyt näköjään on joku semmoinen buumi päällä, että olis kiva tehdä ihan vaikka koko ajan jotain.

Mutta sainpas pari etua meandin housuihin verrattuna: Niissä meinasi pituus loppua kesken, joten näihin sain sitä haluamani verran. Lisäksi jätin vyötäröltä nauhat pois, laitoin pelkän resorin. Näin ei mikään pömpöttele tiukan paidan läpi (paitsi mahamakkara). Takapuolen päälle tein pienet kavennukset, että istuu paremmin. Mittasuhteisiin otin mallia vanhoista jumppahousuista, mutta aika fiilispohjalta leikkelin kangasta. Plussaa meandin housuihin verrattuna on myös väri, joka on aivan ihana! Valitettavasti se ei oikein nyt näistä kuvista välity. Tällainen pehmeä hiirenharmaa, aavistuksen ruskeaksi vivahtava. Resoria ei tietenkään löytynyt ihan samaa sävyä, mutta päätin, ettei pieni ero haittaa.

Päällähän nämä on aivan yhtä taivaallisen ihanat, kuin inspiraatiohousunsakin. Ah, taidan muuttaa näihin. Poikakin käy vähän väliä silittelemässä ja huokailemassa, että "äiti, sinä oot niin lämmin ja pehmeä".

 

Tämmöistä päivää.

Aamupäivällä mua vielä nauratti, kun Pieni oli niin kiukkuinen. Raivosi tosissaan pakasterasialle oikeastaan koko aamun. En muista nähneeni sitä noin pahalla tuulella koskaan. Kun sitten Isommallakin ruoka-aikaan alkoi (jo hetken unohduksissa ollut) syömiskiukku ja ruokapöytä-ääliöiminen, rupesi myös mutsin kiukku kuikuilemaan ilmoille. Lopulta ulos pääsi kovaääninen komennus, jota seurasi hyvin sujunut loppuruokailu, äidin anteeksipyyntö ja siitä asti jatkunut pohdinta, että pitääkö äidin pyytää aina anteeksi, kun mokaa. Koin mokaksi sen, että komennus tuli hallitsemattomalla äänellä ja miettimättömillä sanoilla. (Ei nyt mitään vakavaa silti, älkää huolestuko. Mutta se itselle jäänyt tunne tollaisesta tilanteesta ei oo kiva.) Hämmentyykö lapsi, jos pyydän tarpeeseen tullutta komentamista anteeksi? Taisin kyllä saatesanoiksi muotoilla, että käytöksensä oli sopimatonta ja ärsytti mua, mutta en ois silti saanut noin kovasti hermostua. Mutta silti, ei tuntunut ihan oikealta tämä anteeksipyyntö. Kummallista. Olisiko (pienestä) lapsesta turvallisempaa tuntea ja uskoa, että aikuinen toimii aina oikein?

...No, se tietenkin edellyttäisi sitä, että tosiaankin toimisin aina oikein...

Ja sitten ihan ilman aasinsiltoja: en tajua spagettia. Kuka nauttii sen syömisestä? En minä ainakaan. Parhaassa tapauksessa vain koko naama on sotkussa. Ja se lusikkaan kääriminen on niin noloa. Puhumattakaan, että lapsen pitäisi yrittää sitä syödä. Ensin äiti pilkkoo raketeiksi, eikä niidenkään syöminen ole erityisen näppärää. Ja jos jostain kohdasta jäi pätkimättä, niin lapsi yrjöää pöytään, kun spagetin toinen pää on jo mahassa ja toinen vielä ulkona. Ei sillä, olen nähnyt vain tämän tapahtuman vain sieluni silmin, mutta läheltäpititilanteen johdosta. Eikä silläkään, että tänään oltaisiin spagettia syöty, vaan sillä, että edelleen niitä joku päivä sitten syötyjä pätkiä löytyy yllätyksellisistä paikoista pitkin keittiötä.

Hiphip, ja tämmöistä iloa vaan tähänkin päivään ja alkavaan viikkoon. Meille ja teille muillekin. Kahvitaukoni on tulee nyt tarpeeseen. Onnea on, kun se Isompikin pyytää Pienemmän mentyä nukkumaan, että saako hänkin jo mennä päivälevolle. Siellä se nyt istuu kirjakasan keskellä sängyssään.