Hattaraa ja Pyryä.

Viikko on ollut paska. Anteeksi vaan, mutta on. En ymmärrä, miten työpäivät yhä venyvät. En osaa selittää, mitä tehdessä kello humpsahtaa aina neljään tai viiteen, vaikka opetustunnit loppuisivat jo kahdelta tai kolmelta. Olen väsynyt ja hidas. En taida uskaltaa tässä kirjoittaa, mitkä asiat koen työssäni kohtuuttomina ja järjenvastaisina. Mutta sellaisten asioiden olemassaolo vaikuttaa kyllä merkittävästi kokemukseen työn mielekkyydestä ja motivaatioon.

Paska viikko sai kuitenkin hyvän päätöksen: Kiva perjantai, onnistuneet tunnit oppilaiden kanssa, iltapäivään hiljentyneen koulun uumenissa hattaralle kutsutut openaapurit ja oma hiljainen hetki luokan lattialla istuen ennen kotiin lähtöä.

Kotona ajatukset juoksevat marraskuulta tuttua rataa: Poukkoillen asiasta seuraavaan niin nopeasti, että jokainen päässä käynyt ajatus jää kesken ja tekee vähän entistä levottomammaksi. Tekemättömiä päätöksiä, hoitamattomia asioita, pohtimattomia ratkaisuja, unohtuneita lupauksia, innostavia suunnitelmia, kiukkua, turhautumista, ja sitten mieleen tule isä. Että sitä ei enää ole. Että en voi uskoa sitä. Muut ajatukset tipahtavat päästä lattialle sikin sokin tukalaksi sotkuksi ja seison taas kerran silittämässä isän elotonta, keltaista ihoa. Oudosti tuo ajatus tulee nykyään paljon useammin mieleen, kuin vielä jokin aika sitten. Kestää pienen hetken, että saan itseni kasaan. Ihan vain aloittaakseni saman ajatusrallin alusta.

Jälleen kerran pyyhin tästä parin kappaleen verran tekstiä siihen liittyen, mitkä asiat arkikuormastani karsisin, jos uskaltaisin (ja saisin) sanoa sen, minkä oikeaksi tunnen ja tiedän. No, annanpa olla ja keskityn valoisiin asioihin. Sillä niitäkin ehdottomasti on. Kuten kiva päivä, kivat oppilaat, kivat työkaverit, kiva perhe, hattarakone valinnaistunnilla ja NOSHin uusi Pyry-mekko. Nyt annan viikonlopun tulla ja tyhjentää kiireen ja ajatussotkun päästä, toivottavasti.