11.1.2019

Tällä hetkellä oon Pelkkä Ope.



Otsikko tarkoittaa toisin sanottuna sitä, että äitinä olemiseen ei riitä aika ja energia. Kurjaa. Mutta toisaalta olin varannut kalenteriin tammikuun juurikin tällaiseen. Tämän tiedettiin tulevan.

Töissä on siis totaaliset ruuhkaviikot. Puurran arviointikeskusteluja. Tuntitolkulla olen niihin käyttänyt iltapäiviä ja iltoja, vähän yli puolivälin olen nyt päässyt. Kokonaisuudessaan tulen järjestämään parikymmentä vähintään puolen tunnin mittaista tapaamista, kirjoittamaan parikymmentä laajaa arviointilomaketta, joiden valmisteluun olen varmasti käyttänyt parisenkymmentä työtuntia...

Sen lisäksi, että päivät on venyneet ylipitkiksi, on oppilaidenkin kanssa vietetyt koulupäivät olleet jostain syystä erityisen raskaita nyt. Kurkku on käheänä, ja se kertoo siitä, miten suuren metelin yli oma ääni on pitänyt saada kantamaan. Se taas kertoo, että meneillään on jotain, mikä minun pitäisi koittaa saada ratkaistua ja hoidettua. Huoli rakkaiksi tulleiden opetuslapsien murheista, käytöksestä ja hyvinvoinnista vie kohtuuttomasti omaa energiaa ja aikaa myös vapaa-ajastani.

Kaikesta huolimatta olen ja toistaiseksi pysyn kutsumusammatissani. En tiedä, nautinko enemmän niistä hetkistä, kun saan ohjattua takkuun mennyttä ihmisen taimea oikeaan suuntaan, vai niistä hetkistä, kun inspiroidun yhteiskuntaopin projektista itsekin niin paljon, että väännän ja viilaan siihen tehtäviä vielä puolen yön aikaan. Mutta sen kyllä sanon, että nämä työn kaksi puolta, opetus ja kasvatus, ovat laajuudeltaan kumpainenkin sellaisia, että niihin pitäisi palkata kaksi eri henkilöä. Tai sitten pitäisi opettajana osata laittaa niihin osa-alueisiin 50 % energiastaan kumpaankin. 100% opetustyöhön + 100 % kasvatustyöhön tarkoittaa nimittäin sitä, että opelta loppuu paukut ja väsyneen open perheeltä loppuu paukut. Ne pari tuntia, jotka ehtii päivässä viettää kotona, menee uudella villamatolla naamallaan maaten, odottaen särkylääkkeen tehoamista. Onneksi kolmevuotias koki siinä kohtaa vahvasti, että olen aktiivinen osa yhteistä maton reunalla tapahtuvaa junanrataleikkiä.

(Oli muuten hyvä matto makoiluun se villamatto. Mmm... Makoilua... Mmm... *haukotus* Ärsyttävää, kun en väsyltäni meinaisi jaksaa mennä katsomaan tälle illalle suunnittelemaani telkkariohjelmaa...)

Maanantaina arvon teille Uudenvuodenyllärini, Arvon Osallistujat!

Kuvituksena tietenkin työjuttuja.



4 kommenttia:

  1. Samassa veneessä ollaan, tosin keskusteluja vaivaiset kahdella kädellä laskettavat, mutta kuitenkin. Oon siltikin tykännyt niistä enemmän kuin paperitokareista. Tähän mennessä aina jäänyt hyvä fiilis, tuntuu että se on tärkeä hetki kaikille kolmelle osapuolelle: oppilaalle, kodille ja koululle. Tosin ymmärrän tuon taakan määrän tuossa mittapuussa 😖. Ja tosiaan, olen aivan samaa mieltä: joka koululla tai jopa tosiaan luokalla pitäisi olla opettaja ja sosiaalikasvattaja... Ehkä vielä joskus? Tsemppiä, teet arvokasta työtä! ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siitä oon kyllä samaa mieltä (harmi vaan), että keskustelut on olleet todella hyödyllisiä ja hyviä sekä itselle, että oppilaalle ja perheelle! Ehdottomasti parempia, kuin rasti ruutuun -lappuset. Yhdessä puhutut asiat ja tavoitteet ovat siirtyneet ihmeellisen hienosti kouluarkeen, mikä jaksaa hämmästyttää. Osaisipa itsekin olla yhtä kehittyvä ja palautteesta oppiva, kuin lapset! 😀 Mutta työläs urakka nuo keskustelut kyllä kaiken kaikkiaan ovat. Jotenkin niihin pitäisi saada jonkinlaista kompensaatiota (palkassa tai työajassa), että niitä jaksaisi hyvillä mielin pakertaa! 😀😀

      Ja samat tsempit sinulle! ❤️❤️

      Poista