20.3.2015

Saikkupaita





Onneksi keksin jotain neulottavaa/virkattavaa, ettei mennyt saikuttelu ihan syömiseksi vaan. Oon asunut sohvan nurkassa tämän viikon. Katellut Downton Abbeya. Kaksi ekaa jaksoa piti katsoa vängällä, mutta nyt oon jäänyt koukkuun. Yksi jakso istuskelua, sitten vartti jotain pieniä kotihommia, ja sama alusta. Hyvä rytmi, eikö?

Käsityöprojekti alkoi pörrölangalla ja 170 silmukalla. Ajattelin, että kyllä siitä jotain voi sitten edetessä kehitellä. Ja pala kerrallaan oon kehitellytkin. Friistailia, jos vaatteen tekemistä voi sellaiseksi sanoa. Helman pitsi on vielä kesken, samoin hihat. Sitten pääsen/pääsette arvioimaan, tuliko hyvä vai ei.

Sairasloma on ollut tarpeellinen. Pari päivää oltuani ja omantunnonpistoksissa ryvettyäni ymmärsin levon merkityksen. Alkoi olo tasaantua. Hyvä. Tosin sitä en sitten tiedä, kuinka saan töissä oltua yhtä rauhassa. Vaikka voihan olla, että tämä kipeytyminenkin on ollut vain vaihe. Toivottavasti. Olisi raskasta sekin, että seuraavat kuukaudet pitäisi koko ajan kuulostella oloja ja himmailla. Tai joutua ylittämään sitä kynnystä, jolla joutuu sanomaan, että mä en nyt pysty tuohon ja tähän. Se on niin hankalaa ja kamalaa.

No, aika näyttää.




8 kommenttia:

  1. Ihana paita! Mä niin ihailen kaikkia jotka osaa tehdä käsitöitä, itselläni kun on peukalo keskellä kämmentä. Hyvä, että voit jo paremmin. Mukavaa viikonloppua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mulla on sitten muutama muu niistä "kuuluisista peukaloista" keskellä kämmentä. Ainakin se viher- ja jauho- myös. ;) Mukavaa viikonlopunloppua sinullekin! :)

      Poista
  2. Oi miten soma paita! Itsellä jotenkuten pysyy virkkuukoukku kädessä, mutta tällaisen tekoon en uskaltaisi ryhtyä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli niin halvat langat (jotain jämäpoistoja), että uskalsin kokeilla. Virkkaaminen on siitä hauskaa, että sitä voi tehdä ja purkaa moneenkin kertaan. :) Ei muuta kuin koukku käteen, ja katsomaan, mitä siitä syntyy! :)

      Poista
  3. Ja vielä kun muistaisi aina, että oma olo ei edes ole se tärkein, vaan sen pikkuisen olo, jonka puolesta oma kroppa reagoi. (ja tässä nyt siis muistelen menneitä, ei ole ajankohtaista itsellä...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä se... Se on niin itsestäänselvää, kun näkee jonkun muun vastaavassa tilanteessa, mutta omalla kohdalla sitä ei muka ymmärrä. Kiipeää tikkaille, kävelee puujaloilla, siirtelee sohvia tai sinnittelee kipeänä töissä jossain ihmeen "kyllä mä pystyn" -puuskassa, vaikkei ikimaailmassa antaisi jonkun toisen raskaana olevan tehdä niin.

      Onneksi on ihmisiä, jotka hoksaa muistuttaa mulle samaa. :)

      Poista
    2. Minäkin ihmettelin n.31ja puolivuotta sitten miksi naiset komensi mua kun kiipesin mökin katolle uhmakkaasti mieheni perässä,enkä ollut kuin jotain 32 r.viikolla. Siitäköhän sun korkeanpaikankammo johtuu. :)

      Poista
    3. Täytyy johtua siitä. ;) Vaikkei se ookaan kamalin kammoni. Ahtaanpaikankammo sen sijaan on. Sekin varmaan johtuu siellä mahassa olemisesta? :D Viimeyönä tosin korkeanpaikankammokin käväisi unissa estämässä mua kiipeilemästä talon ulkokautta neljänteen kerrokseen. ;)

      Poista