9.10.2013

Tunnontuskia ja vertailua





Yhden lapsen äitinä tunsin harvoin huonoa omaatuntoa. Ainakaan sellaista samanlaista vertailevaa, kuin nyt kahden lapsen äitinä. Ja älytöntä, se alkoi heti sillä sekunnilla, kun toinen lapsi syntyi: Oi, kun näyttää veljeltään, mutta tällä on paksummat posket. Voi ei, ei pitänyt heti vertailla! Eka moka... Enhän mä ekalla kerralla mokannut vielä tässä vaiheessa. Nyt ajattelen noin ja näin, mitäs ekalla kerralla ajattelin? Nyt tunnen tämmöistä tunnetta, tunsinkos silloinkin? Miksi? Miksen? Otanko toisesta varmasti yhtä paljon kuvia? Tai pitääkö edes ottaa, ensimmäisestähän on aivan liikaa? Olenko varmasti tasapuolinen, onko lapsillani samat oikeudet ja velvollisuudet? Mutta kun toi toinen on "jo niin iso", ja toi toinen on "ihan vauva" (koko ikänsä, ellei sitten joskus saa pikkusisarusta).

Alkuun surkuttelin enemmän Pienen puolesta: se kuulee Äidin äksyilyä jo ennen kuin on mitään tehnyt sitä ansaitakseen. (Ja sitten tietenkin kysyn asiallisen kysymyksen itseltäni: voinko väittää Isomman ansaitsevan sitä?) Mistäs se muka tietää, etten ärise sille, vaan tuolle toiselle, hänhän mun sylissä nyhjötti silläkin hetkellä, kun jouduin pitämään kuria mahdottomalle Isommalle, raahaamaan jäähylle ja hillitsemään omaa kiukkuani. Ja nyt kun Pieni osaa pukea päähänsä pipon ja leikkiä pikkuautoilla, olen iloinen kehityksestään, mutta varsin hillitysti. Tuskin muistan heti raportoida vauvakirjaan.

Nyt olen havahtunut miettimään sitäkin, että vaikka esikoiset saavatkin osakseen ylistystä ja hurraahuutoja oppiessaan niitä ihan normaaliin kehitykseen kuuluvia asioita, ovat he kyllä varmasti pikkusisaruksia vaikeammalla paikalla ainakin silloin, kun Äidin kärsivällisyyttä vasta kypsytellään ja lehmänhermoja vielä kasvatellaan. Huomaan, etten hermostu Pienelle sellaisista asioista, jotka kiristivät pinnaa Isomman ollessa pieni. En koe sitä tarpeelliseksi, kun tiedän jo ennestään, että tuollaista käytöstä nyt vaan jatkuu hetken ja sitten se menee ohi. (Itseänikin ihmetyttävää kärsivällisyyttä. Olen siis tainnut äitinä kehittyä..?) Isomman uhmalle en vielä näe loppua, ja tietenkin siksi turhaudun ja kärsin tilapäisistä hermonmenetyksistä. Tietoisella tasolla olen toiveikas sen suhteen, että seuraavien lapsien (muutin varovasti ensin valitsemani yksikön seuraava lapsi monikoksi, enkä vieläkään ole varma, kumpaa haluaisin tuossa lauseessa käyttää) kohdalla tiedän nekin kiukuttelut hetkellisiksi hepuleiksi ja kehitysvaiheiksi. Toivoakseni osaan suhtautua niihinkin toisella kertaa jotenkin rennommin. Ja jollei muista syistä, niin varmaan ainakin siitä, että Pienemmän saapuessa uhmaikään Isommalla on todennäköisesti meneillään jokin muu uusi ja tukala vaihe, johon voin kohdistaa kaiken turhautumiseni. Raukkaparka...

Ei siis ole helppoa esikoisilla, jollei ole pikkusisaruksillakaan. Mutta taatusti sillä on merkitystä, monentenako lapsena perheeseen syntyy. Itse varsinkin olen välillä potenut huonoa omaatuntoa myös siitä, että esikoisena olen ollut sekä Sankari että Pääpahis. Keskipiste hyvässä ja huonossa. Ja se melkein ikäiseni pikkusisko oli Sovittelija ja Rikoskumppani, ehkä Juoksupoikakin. Puurtaja ja nöyrtyjä, joka tiesi pääsevänsä helpommalla, jos ei nosta meteliä joka asiasta. Mutta kuten puhuttiin tuon nimenomaisen pikkusiskonkin kanssa, niin kylläpä niistä pikkusisarusluonteenpiirteistäkin kovasti on hyötyä aikuisten maailmassa. Ihan kelpoaikuisia meistä molemmista tuli, jossain määrin erilaisia. Kuka tietää, oltaisiinko ihan omammelaisia syntymäjärjestyksestä huolimattakin.


6 kommenttia:

  1. Eikä oo hääviä olla se ikuinen pikkusiskokaan ! vielä viisikymppisenäkin joskus tuntuu etten ole aikuinen enkä siis järkevä sisarusten silmissä.Onneksi silti omasta mielstäni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuinkahan muuten meidän (=teidän) talon ikuiselle vauvalle käy? ;D

      Poista
    2. Mä luulen että se pitää puolensa !

      Poista
  2. Hei! En muista olenko joskus aiemmin kommentoinut täällä mutta erittäin monta loistavaa tekstiä.

    Pidin tästä kirjoituksesta todella paljon. Koska samaistun tunnelmiin, tarkkailen itseäni ja huomaan toimivani joissakin jutuissa toisin lasteni suhteen. Pahinta on se jos tulee huono omatunto, esim. muistaa iloinneensa räiskyvästi esikoisen ekasta legotornista, ja sitten kun kuopus rakentaa samanlaisen, ei ehdi nähdä sitä tai ei ole varma kumpi sen on tehnyt... Tässä muutama huomattavin ero:

    -esikoisen toivoi kasvavan nopeasti (jotta vahvistuisi ja ei olisi riskiä esim. kätkytkuolemasta), kuopuksen esikoistakin nopeampi kehitys taas tuntuu joskus surulliselta (koska ei ehdi pysyä mukana)

    -esikoisvauvalle/-taaperolle tuli reagoitua salamannopeasti esim. jos tämä pyysi jonkin tavaran (ai haluat pupun, minäpä haen vaikka harjaan juuri hampaitani ja tukassa on shampoota), kuopus odottaa joskus pidempään poikkeuksena hätäitku johon huomaan hyökkääväni yhtä nopeasti.

    -esikoisen joku turhautumisitku jne aiheutti paljon enemmän sellaista "tuli on irti" -reaktiota itseltäni eli muistan vauhkoontuneeni herkästi ja menneeni pois tolaltaan kun ei tiennyt yhtään mitä siitä seuraa; kuopuksen kanssa tilannetta tarkkaillaan enemmän, joskin tämä taito on nyt kehittynyt myös esikoisen suhteen

    -kuopus sai aiemmin kokeilla asioita, kuten pikkulegoja. Esikoisen kanssa varottiin kauemmin pieniä leluja.

    -kuopuksen tunteita ei tule pelättyä niin paljoa, esim. uhmaitkusta ei tule ajateltua "mitähän naapuritkin ajattelee".

    Minäkin olen esikoinen ja itselläni on pikkusisko. Nämä yllä olevat pätevät myös omaan lapsuuteen. Esim. minusta on enemmän vauvakuvia kuin siskosta, ja enemmän erityisesti äidin ja isin sylissä otettuja kuvia. Siskoni on taas vauvana minun sylissäni. Lisäksi äiti ja isä muistelevat herkemmin minun ekoja kokemuksia, kuten lukioon menoa.

    Toivon että lapset ilmaisevat, jos he kokevat näissä kokemuksissaan jotain vääryyttä.

    -Nuppu


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensinnäkin kiitos kommentista ja kiitos kehuista!

      Tutun kuuloisia tilanteita ja ajatuksia nuo kuvailemasi. Jotenkin oon silti yrittänyt ajatella, ettei se haittaa, vaikka äitinä olisinkin erilainen eri aikoina, kunhan teen parhaani ja olen reilu. Haluaisin ajatella, että se molempia kohtaan tuntemani ääretön rakkaus ja hyvä tahto pyhittäisi ja korvaisi kaikki mokat (vaikkeihän se toki absoluuttisesti niinkään ole).

      Olisi kiinnostavaa tietää, miten tämän asian kokevat äidit, jotka ovat kuopuksia, keskimmäisiä tai ainokaisia! Tuntevatko he samanlaisia tunteita vai ajattelevatko eri näkökulmasta? Kai se "huono omatunto" on tärkeä väline kehittyvän ja ajattelevan kasvattajan roolissa, mutta aika työlääksi se tekee näiden asioiden käsittelyn. Varsinkin, kun kaikista pohdinnoista ja päätöksistä huolimatta on hyvin vaikea olla mitään muuta, kuin oma itsensä, kasvattajanakaan. Puutteineen kaikkineen. ;)

      Poista