Koti-ikävä kotona

Kauhea, mikä koti-ikävä voi tulla, vaikka vain vaihtaa huonetta. Niin paljon kuin nautinkin vierashuoneessa nukkumisesta (kuulemma yksi yö vielä), niin lähtö sinne on illalla haikeaa. En oo koskaan viettänyt niin pitkää aikaa irti vauvasta. Ja vaikka lause tietenkin olisi enemmän totta muotoiltuna niin päin, että "vauva ei oo koskaan viettänyt niin pitkää aikaa irti äidistä", niin uskon asian olevan vaikeampaa mulle. Miuku on pärjännyt hienosti, ja mr Pii myös. Ovat sylitelleet herätessään ja nukahtaneet nopsaan. Heräilyjen määrää maidottomuus ei kolmessa yössä ole vähentänyt, hereilläoloaikaa ehkä vähän.

Nähtäväksi jää, millaisia yöt ovat vaikka viikon päästä. Vaikka olisivat samanlaisia, kuin aiemmin, en aio pettyä. Tärkein tavoite, mun unet, on toteutunut kolmelapsisen (flunssaisen) perheen tarpeet huomioon ottaen oikein hyvin. Ja hyvä juttu on sekin, että tiedän miehestä olevan tarvittaessa apua, jos yöhommat kaatuu päälle. Se on oikeastaan vielä edellä mainittuakin asiaa hienompi juttu!

(Kuvassa Miuku ja Jossu. Jossun poskia voi verrata vaikkapa tämän postauksen vauvan poskiin ja miettiä, miksi puhun toisinaan Kaalimaan Kakarasta.)

Vuohiperheen päivä

 Aamulla isä ja sisko lähtivät töihin ja hoitoon.

 Äiti ja vauva tankkaavat sohvalla maitoa ja läheisyyttä... Veli jäi kotiin, kun yöllä nousi kuume.

Lääkärisetä porhalsi pinkillä avoautolla paikalle ja tutki. Sanoi, ettei ole mitään vikaan missään.

 Veli kuitenkin uuvahtaa sohvalle peiton alle.  

 

Äiti vähän surffailee ja bloggailee, kun vauvakin nukahti ulos.

Siivottavaa kyllä olisi, mutta ehkä äiti ehtii bloggailun jälkeen?

- - -


Loistavasti sujunut lomayöni katkesi, kun piti ryhtyä lääkinnällisiin ja lakananvaihdollisiin puuhiin aamuneljältä. (Tilanteet eri sängyissä.) Maitoakin piti pumppailla, kun koko yönä sitä ei tarvittu, mutta oma olo yltyi kamalaksi. Aamu alkoi aikaisin, mutta aika virkeänä, vaikka sairasteluhomma tietenkin harmittaa. Onneksi eilen ostettiin kauppareissulta mulle, ei kun tyttärelle Sylvanian Families vuohiperhe. Keksittiin potilaan kanssa sisustaa nukkekotia kotiin palaavaa Siskoa varten. Joka varmaan kilahtaa, kun olisi halunnut myös askarrella. No, teemme sitten lisää sanomalehtiä, mattoja, viherkasveja ja tauluja.

Mulla itsellä oli lapsena samanlainen karhuperhe ja siskolla hiiriperhe. Tykkäsin niistä NIIN paljon, ja tykkään edelleen. Koska nämä on aivan törkeän kalliita, oon ollut haukkana, jos näitä löytyy poistokorista. Mr Pii on ihmetellyt, että mitä tuollaisilla leluilla muka tehdään. Eilisen intensiivinen leikki todisti, että tytöt, eikun siis TOISET tykkäävät leikkiä pikkuotuksilla ja toiset pikkulegoilla. Ja sitten ne välillä vaihtavat keskenään tai liittyvät toisen leikkiin.

Meidän perhe ja lääkäripupu

Lääkkeeksi unta, eli äiti yökyläilee

Olin viime yönä lomalla. Mies määräsi lääkkeeksi muutaman yön unta, ja kelpuutin ehdotuksen. Menen kuulemma ensi yönäkin samaan hotelliin. Ihan huippuhieno huone mulla: omalla kylpyhuoneella ja vähän kehnolla sängyllä. Mutta mikä parasta: Hiljaisuus. Kyllä mun nyt kelpaa. Pianokin löytyy. Saattaapa olla, että piipahdan ensi yötä varten hakemassa vähän karkkia ja katson jonkun ohjelman läppäriltä. Kotiinpaluuaika kun on vasta neljän-viiden aikaan, siihen asti saan olla nousematta ininöihin.

Se on siis meidän vierashuone. Jos nyt joku ajatteli, että olisin oikeasti mennyt johonkin riemunkirjavasti sisustettuun motellihuoneeseen.

En elättele toiveita, että vauva alkaisi nukkua yhtäkkiä kokonaisia öitä (vaikka isommat onkin tällaisella koulutuksella parissa yössä oppineet). Mutta minä nukun, ja se on ihan sikakivaa vaihteeksi.

Puhki, poikki ja vauvapullaa.

Nyt on iskenyt inhottava väsähdys. Pelkään välillä, että kehonkemioissa on jotain vinksallaan, kun pinna alkaa muistuttaa taannoista. Siis silloista, kun hormonitoiminta ei edellisen raskauden jäljiltä palautunut itsestään normaaliksi ollenkaan ja muiden ikävien oireiden lisäksi räjähdin tai olin tulla hulluksi jo hipaisusta. Tai aikomuksesta sanoa jotain. Tai sanomatta jättämisestä. Tai, no, pääsitte jo ehkä kärryille.

No, ehkä turha vielä murehtia niin pitkälle. Kunhan saisin öihin enemmän, kuin kolme tuntia unta, voitaisiin alkaa arvioida, onko mulla lopulta muuta vaivaa, kuin unenpuute. Vauvaa valvottavasta syystä ei toistaiseksi ole tietoa. Hampaita? Flunssan jäljiltä painetta korvissa? Yleinen levottomuus taitojen kehittymisen myötä? Tottumus? Toisaalta särkylääke auttoi aamuyöllä levollisempaan uneen, joten näistä vaihtoehdoista viittaisi parhaiten kahteen ensimmäiseen. Mutta tiedäpä sitten.

Muistelisin, että vauvan täytettyä 8kk (eli opittua konttimaan, seisomaan, kävelemään tukea vasten ja saatua 2 hammasta ja oltua tovin flunssassa) oon nukkunut kaksi yötä kahdella heräämisellä. Muina öinä ollaan syöpötelty/sylitelty/silitelty/hyssytelty noin tunnin välein. Mutta tässä vaiheessa vauvavuotta pienet unenpätkät ei enää samalla tavalla riitä, kuin alkuvaiheessa. (Saatan vähän liioitella, koska oikeasti en oo niin tarkkaan kellosta katsonut öisiä kukkumisia. Toisaalta saatan myös vähätellä. En tiedä itsekään, kumpaa tällä kertaa.)

Tjaah, tällä kertaa tällaista valitusta. Mutta kuten vanha sanontakin sanoo: Sydämen kyllyydestä näppis puhuu. Ja nyt on sisin niin tööt, ettei auta yrittää paljon muuta sanoa. Uuvahdus on silti ollut enemmän suruun kääntyvää, eikä kiukkuun. Ja se on sentään kivaa. Koska kiukkuväsyllä on kuormittavammat seuraukset, kuin nyyhkyväsyllä. (Kiukkuväsystä seuraa raivoamista ja siitä sitten syyllisyyttä ja muidenkin paha mieli) Joten sikäli olo ei ole niin hutera, kuin joskus aiemmin on ollut. Vielä. Toivottavasti ei tarvitse sinne raivoon asti tämän väsyn mua taivuttaa.

Kuvituksena olkoon Miuku uusine taitoineen ja keskeneräistä mekkoa testatessa. (Taidan joutua suurentamaan...) Mä en kestä noita pallerojalkoja ja -käsiä! Mun syötävän ihana vauvapulla.

Taiteiluharrastuksen henkiin puhaltamista

Lapsena opettelin piirtämistä ukin vanhoista kirjekurssina tilatuista piirustusoppaista. Ostin laadukkaita taiteiluvälineitä paikallisesta taideliikkeestä, jossa sain laittaa ostokseni "iskän piikkiin". Se oli aika jännittävää ja hienoa.

Opiskeluaikoina hurahdin kuviksen sivuainevuonna totaalisesti taidehömppään. Harkitsin jopa taiteilijaksi ryhtymistä. Harkitsen vieläkin tietyin väliajoin, vaikka lahjat ja inspiraatio tällä hetkellä ovatkin hukassa.

Jo jonkin aikaa olen kaivannut taideharrastukseen aikaa, kipinää, taitojen palauttelua ja niissä kehittymistä. Etsin kursseja lähikaupungeista, muttei oikein osunut silmiin. Kunnes tajusin, että mullahan on omassa työhuoneessa kurssi juuri silloin, kun itse haluan. Nykypäivän kirjekurssi, Youtube. Eilen mua opasti Mark Crilley. Piirsimme huulet ja Elsan. Oli kivaa. Mark oli hauska ja opettavainen, ja hänen kurssinsa on paljon halvempi, kuin eräs, jonka naapurikaupungista löysin... Vielä pitäisi määritellä vapaa-ajan käyttöön ja harrastuksiin liittyen "oma aika". Harrastus kodin ulkopuolella olisi siinä suhteessa helpompi toteuttaa. Jokin kyltti ovelle, että äiti piirtää nyt kolme tuntia, tapahtui oven takana mitä vaan...

Mallista piirtämistä joskus moititaan, mutta oikeasti se on tarpeellista oppimisen kannalta. Matkimisen kautta löytyy hiljalleen taito soveltaa oppimaansa muissakin jutuissa. (Niin kuin kaikessa...) Tämä Elsa oli Pikkiriikkiselle. Ei likimainkaan täydellinen, varsinkaan verrattuna opettajan käsittämättömän huikeaan työhön (linkki), mutta opettavainen tehdä.

Superyksinkertaiset minimustikkapiirakat

Niinä päivinä, kun olen vauvan kanssa kaksin kotona, en hillitse herkkuhimoani lainkaan. (Ehkä ihan hyvä, että hoitopäiviä on enää 20 ennen kesää ja siihen päättyvää päivähoitosopimusta...?) Päiväkahviaikaan viimeistään kolistelen kaapin periltä ja pakastimesta, että eikö mitään löytyisi kahvin kaveriksi. Ja jollei löydy, niin pyöräytän pari muffinsia tai kaurakeksiä.

Yhden iltapäivän hätäratkaisu löytyi valmismurotaikinasta (jota ostan pakkaseen aina "hätätilanteita" varten. Vaikkei se aitokaan muropohja niin työläs ole...). Murotaikinaa muffinsivuokaan ja päälle vähän sokeroituja ja perunajauhoissa pyöriteltyjä mustikoita. Tuli jotenkin hienostuneen, kivan yksinkertaisen makuiset pikkuleivokset. Nam! Taikinaa jäi eiliseltä vähän... Hmm. Hmmm... Mun pitääkin tästä mennä moikka!

*muks*

"Äiti kato, Miuku seisoo ilman tukea! Äiti kato! Äiti jee!"  *muks* "Yäää!"

(No kai mä nyt nopeesti räpsäisin kuvankin, kun valmiiksi kykin kameran kanssa...)

Mutta kyllä, aina välillä hän hienosti tönöttää pitkiäkin pätkiä kahden jalan varassa. En oo varma, huomaako hän itse, että ottaa tukea vain esim. omasta paidanhelmasta. Sisällä hän osaa huvittavasti laskeutua tömähtämällä takamus edellä lattiaan, mutta ensi kerta kengissä muutti kai balanssia niin, että täräytti otsa edellä märkään nurmikkoon. Nyt on nenä kevyesti ruvella, niin kuin vauvuuden ja taaperouden välimaastossa vähän kai kuuluukin.

On hän niin iso muka yhtäkkiä. Ja hammaspesullakin jo jonon jatkona...