11.6.2018

Unenomainen maja ja sosiaalinen krapula



Viikonloppu toimi kuin toimikin irtiottona. Oltiin miehen kanssa kahdestaan Helsingissä häissä ja vähän sukuloimassa. Paljon kohtaamisia uusien ja vanhojen tuttujen kanssa. Nautin kovasti, mutta tyyliini kuuluu potea jälkikäteen pientä sosiaalista krapulaa. Sanoinko tosiaan noin tai näin, toiminko tosiaan niin kuin toimin? Enkä nyt varmaan oikeasti mitään isoa mokaillut, vaan itsekriitritisyyteen taipuvaisena mietin vain kuvaa, jonka itsestäni missäkin tilanteessa ja milläkin jutulla annoin. Ja kappas, huulipunaakin hampaissa, nyt vasta huomasin.


Välillä mukaudun ja muutun seuraan sopivaksi, välillä olen liian vapautuneesti oma itseni. Ja sitten on niitä kertoja, kun olen rento, mutta kuitenkin totaalisen pihalla. Silloin aloitan jutun kertomisen ja tajuan puolessa välissä sen olevan täysin turha tai epäsopiva juttu. Siispä oikaisen, jätän lopputarinan lauseet puolikkaiksi tai kokonaan kertomatta. Ja ymmärrän kuulostavani yksinkertaiselta. No, ei se mitään, kai, ehkä niinKIN käy muilleKIN. Joskus. Käykö?

Mutta ihana viikonloppu oli, tästä sosiaalisesta krapulasta huolimatta. Paluumatkalla poimittiin Ikeasta ulkonaolomukavuutta lisäävä ötökkäverho. Parhaillaan istun juurikin tässä ihanassa majassa. Optimaalista kohtaa tälle ei ainakaan vielä terassilta löytynyt, mutta tämän voi tarpeen mukaan siirtää minne vaan haluaa, vaikka kuusen alle. Hmm, ehkä otan tämän partioleirille, jossa voisin edustaa taas kuvittelemaani Huulipunattujen ja Kynsilakattujen Turhamaisten Tyttöjen lippukuntaa.





Nautin tästä, kun tuuli huljuttaa hentoista verhoa ympärilläni ja öttiäiset tuijottavat vain verhon toiselta puolelta. Päässä soi laulu nuoruudesta:

Taidan jäädä tänne sillä täällä on niin rauhallista, täällä kaikki on niin unenomaista. Ei kukaan, ei mikään, ei koskaan estä täältä lähtemään..

Kuka tunnistaa?




4 kommenttia:

  1. Niin tuttuja juttuja kirjoitit! Tunnistan hyvin itsestäni myös tuon, että aloitan kertomaan jotain juttua, mutta tajuankin sen olevan jotenkin noloa ja lopulta haluaisin vain vajota maan alle mahdollisimman pikaisesti. Olen introvertti ja lisäksi myös erityisherkkä, joten veikkaan, että niillä on omalla kohdallani tekemistä sosiaalisten tilanteiden harmittelun kanssa. Sitten vielä sekin harmittaa, kun ei pysty lopettamaan jonkin tilanteen harmittelua.:D Olisipa ihanaa saada sellainen nappi, josta painamalla harmittelun saisi lakkaamaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mullekin sellainen nappi kiitos! :D Varsinkin, kun jälkikäteen puituna ne käydyt keskustelut usein muljahtavat ihan outoon malliin ja mittakaavaan, se oma kriittinen arvio tuskin on lähellekään yhtä kriittinen, kuin muiden paikalla olleiden. Ja toisaalta olen valitettavasti oppinut, että halutessaan kuulija tulkitsee väärin myös ihan viattomia kommentteja. Eli hyvin vähän se on kommentoijasta kiinni, vaan uskoakseni enemmän tulkitsijasta, ja sillehän emme valitettavasti paljoakaan voi itse tehdä.

      Mulle oli hyvä kokemus nähdä opiskeluaikoina videoitu puheeni. Koin jäätyväni kesken kaiken ihan täysin ja häpesin ihan kauheasti puheitani ja hyytymistäni. Sitten, kun jälkikäteen näin videon, ei se tilanne ollutkaan ollenkaan niin paha ulospäin, kuin miltä se sisuksissani tuntui! :D

      Poista
    2. Tuollainen videointi voisikin olla joskus hyvä juttu, niin näkisi tilanteen vähän ulkopuolisen silmin. Siihen asti menen sinun kokemukseesi luottaen, ettei tilanne ehkä näytäkään muille samalta, miltä itsestä tuntuu. :)

      Terv. Sama anonyymi

      Poista
    3. :D Tartu tilaisuuteen, jos sellainen tarjoutuu! Tai kuten sanoitkin, voit luottaa myös mun kokemukseeni. ;)

      Poista