8.7.2017

Leirikuulumiset linnunpesien muodossa



Noin! Ollaan takaisin kotona! Leiri oli ihanaa nostalgiaa alusta loppuun. Tosin ohjelmaan sain osallistua haluamaani paljon enemmän, kun lapsi kaipasi kainaloa ja syliä välillä rajustikin. Mutta toisaalta lapsi myös ylitti itsensä ja jännityksensä huikeasti moneenkin kertaan. Kuulemma ensi vuonna uudestaan.

Koska en muita ajatuksia osaa nyt näin äkkiseltään purkaa (tultiin kotiin 2 tuntia sitten), niin kerron unen, jonka näin keskimmäisenä leiriyönä:

Löydettiin erikoinen linnunpesä. Joku seurueesta huomasi hetken hämmästelyjen jälkeen, että pesässä oli oikeastaan kaksi pesää päällekäin. Iso petolintu, ehkä pöllö tai kotka, oli rakentanut pesänsä vanhan pesän ja poikasten päälle ja hoitanut siinä perheensä isonokkaisiksi kaljuiksi linnunpojiksi asti! Alle jäänyt pesä paljastui värikkäiden undulaattien pesäksi. Pesässä hoippui monta eriväristä, puoliksi värikkäät sulkansa menettänyttä nuhjuista poikasta. Onni onnettomuudessa oli, että poikaset olivat ehtineet kasvaa riittävän isoiksi ennen petolinnun pesän alle hautautumista. Eivät olleet päässeet lopullisesti nääntymään, ja saimme poimittua ne pelastettaviksi. Toki huolehdimme, että myös petolinnun poikasilla oli hyvä olla ja emo palaisi ruokkimaan niitäkin.

Uni peilasi päivän pohdinnan lopputuloksena tunnettani siitä, miten elämä aikaisemmin oli pelkkää huoletonta, pulppuilevaa iloa, joka sitten yhtäkkiä hautautui vakavavan vääntämisen alle. Miten se vastuu, murhe ja stressi meinasi nujertaa ilonkin. Nyt onnekseni olen alkanut huomata elon merkkejä myös siinä vanhassa tutussa tunteessa riemusta ja pulppuilevasta ilosta, joka selvästikin on ehtinyt ennen petolinnun tuloa kasvaa ja juurtua muhun riittävän syvälle selvitäkseen kovina aikoina. Uni kertoi, että elämä voi ja kuuluukin lopulta olla rinnakkain kumpaakin. Pulppuavaa iloa ja toisinaan raskaankin vastuun kantamista.

Niin kuin oli pienemmässä mittakaavassa, mutta kuvaavasti tämä leirikokemuskin. Joiden kompromissia tämä oheinen kuvakin muuten edustaa: oon kutimineni "ihan tossa lähellä neulomassa, oo sä siellä vaan. Ei tarvi hätääntyä".



2 kommenttia:

  1. Hyvä, että äiti oli mukana tukena ja turvana! Muistan, miten jännittäviä leirit pienenä olivat ja vähän isompanakin jännitin aina etenkin yöpymistä.

    Ja huh, en aluksi huomannut että kerroit unesta! Kuulostikin aivan liian erikoiselta. Mutta toivottavasti undulaatit pääsevät pian lentelemään myös!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mä oon ollut myös kova jännittämään (varmaan tosi yllättävää?:D), ja oonkin päässyt leirien makuun vasta vähän isompana. Siksi onkin kiva, että pienimmille on tällainen "pehmeän laskun" mahdollisuus leirielämään äidin kanssa!

      Kyllä musta tuntuu, että unien undulaatit alkaa olla taas lentokuntoisia, pikkuhiljaa. :)

      Poista