Suosittelun arvoinen paikka: Tampereen Muumimuseo

Oli omituinen olo eilen illalla. Innostunut ja malttamaton. Hyvin poikkeuksellinen sunnuntaioloksi. Yleensä koen pientä (tai suurta) etukäteisahdistusta vapaan vaihtuessa arkeen. Maanantait ei oo mun heikko kohta, mutta sunnuntaisin oon kiukkuinen ja stressaantunut.

Eilen en ollut. Sairasloma ei parantanut niskaa täysin, eikä korvakaan ihan kunnossa ole. Mutta henkisen akun se latasi todellakin täyteen! Ihan mahtava tunne se sellainen!

Viikonloppuna tehtiin lisäksi ilostuttava reissu isomummolaan ja ajettiin yöksi Tampereelle. Haluttiin ajella sunnuntaina valoisalla kotiin, mutta ehdittiin ennen kotiin lähtöä piipahtaa Muumimuseossa.

Isoveli protestoi, kun museofriikkinä olisi hinkunut Vapriikkiin tai joihinkin "kiinnostavampiin" teemamuseoihin. Heti näyttelyn ovien avauduttua hän kuitenkin näytti samalta kuin museoissa aina: silmät lautasina ja hymy korvissa. Puhetta ja ihmetystä pulppusi koko kiertelyn ajan. Keskimmäinen hypähteli ja kiljahteli ihastuksissaan ja oma museokäyttäytymiseni taisi olla jotain näiden kahden reaktion välistä. Aika hyvin sikäli, että en ole harmikseni yhtään museotyyppi. Mutta olen muumityyppi ja taidehöperö. Pienintä siskoa vuoroin pelotti ja vuoroin ihmetytti. Muumit kyllä kiinnostivat häntäkin, vaikkemme ihan päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kuka hahmoista on Pikku Myy ja kuka Muumipeikko, vaikeammista hahmoista puhumattakaan. Hän on aina oikeassa, ja jos ei muuten, niin "iskä sanos".

Näyttelyssä oli paljon ihasteltavaa ja näyttely oli rakennettu kiehtovasti etenemään kirjojen tarinoiden mukaisesti. Oli katsottavaa, kuunneltavaa ja kosketeltavaa. Kuvata tosin ei saanut. Pienoismallit olivat uskomattomia ja pojan kanssa vähän pohdittiin, että voitaisiin alkaa isoina pienoismalliarkkitehdeiksi. Näyttelyssä oli hauskoja yllätysmomentteja, jotka saivat ujo-Miukun hypähtämään lähimmän aikuisen kaulaan ja Pikkiriikkisen puolestaan hakeutumaan yhä uudestaan ja uudestaan tiettyihin paikkoihin kikattelemaan.

Taianomainen, visuaalinen ja inspiroiva paikka. Näyttely muistutti itselleni, että aikuinenkin voi leikkiä. Askarrella, taiteilla, satuilla ja vieläpä vakavissaan omistautua tälle kaikelle. Ja hmm... Että tätä kaikkea voisi näköjään tehdä muussakin ammatissa, kuin opettajana. Vieläpä ehkä kivemmin.

Olin vaikuttunut. Siksi ostin paljon matkamuistokrääsää. Suosittelen.

Mallikas Muumi ja tarrapalkintoja

Jatketaan vielä Miukusta. Muut lapset kun enää harvemmin sopivat blogiin.

Ja mennään suoraan pottajuttuihin. Miuku ei suostu niihin nimittäin. Vinkkejä?! Ei, vaikka sai pukilta kovasti toivomiaan pikkareita ja vaikka siskokin on yrittänyt ahkerasti opettaa niiden käyttöön. Niin ei. Potta tympii. Kerran, heti päivähoidon alussa, oli kyllä pissannut pottaan. Siitä saamansa positiivinen huomio järkytti kuitenkin hänet niin, että kieltäytyi pitkäksi aikaa kokonaan paitsi potasta, myös vaippaan asioinnista hoidossa. Liritteli vaippaan sitten hoitopäivän päätyttyä, matkalla autoon. Eli taito itsessään vaikuttaisi olevan aika hyvin kontrollissa. Mutta ei. Tässä ennen joulua se historiallisesti uskaltautui kakkaamaan hoidossa. Asiasta minulle kerrottaessa se nosti käden suun eteen ja tirskahti ujosti "Anteeks!" Ollaan yritetty olla kannustavia, mutta myös armollisia. Ehkä se sitten oppii kertaheitolla, kun itse niin päättää...?

Potassa on siis vasta yksi tarra. Oon niitä pissoista ja kakoista luvannut. Mutta tuo yksikin tuli lääkkeen ottamisesta. Miuku oli selvästi mieltänyt, että palkintotarrat liimataan pottaan.

Toki sikäli sopivaa, että lääkkeiden ottaminen menee hänellä samaan "ihan periaatteesta kieltäydyn" -kategoriaan, kuin pottailukin. Erityisesti öisin kipuun herätessä lääkkeen ottaminen on aivan mahdoton tehtävä. Viime yönä taas hampaat alkoivat vaivata, ja  edes muutaman tunnin unet taatakseni tein päätöksen lähteä taistoon. Tietenkin heti lääkeruiskun nähdessään Miuku työnsi nyrkit suuhun tulpaksi ja oksennuksen partaalla kirkui vartin. Siksi olinkin superylpeä meistä molemmista, kun keksin hakea Muumipeikon paikalle. Miuku oli jo illalla leikkinyt Muumin kanssa lääkäriä: "Noin, suu auki! Hyvä, Muumi, reippaasti." Kerroin Muumille, että nyt pitää ottaa lääke, ja voi kun sitä pelotti. Lopulta Muumi kuitenkin rohkaistui ja otti lääkkeen itse. Miukun itku levisi hymyksi ja otti kuin ottikin oman ruiskunsa ja truuttasi ihan ongelmitta suoraan suuhun. Varmuuden vuoksi kehuin heitä yhteisesti ja tarkkaan vastaanottoa kuulostellen (koska kuulitte juuri, kuinka pottakehujen kanssa kävi). Lääkityt lähtivät onnellisina takaisin nukkumaan ja minä tökin kehujen toivossa nukkuvaa miestä kuulemaan kekseliäisyydestäni. Tämä oli kaivattu taisteluvoitto meille kaikille.

Hmm, ehkäpä Muumi käykin tänään päästämässä pottaan esimerkkiliraukset?! Hyvää viikonloppua, heput!

Pieni kurkistus Miukun maailmaan

Tässä on Miuku, 2 v 7 kk, laulamassa lempilauluaan "Praaam praam". Eli Crazy Frogia. Viihdyttävä näky.

Miuku on muutenkin hilpeä nyt, kun se on vihdoin alkanut höpistä enemmän. Vaikka kirjainvalikoima on ollut kasassa jo pitkään, menee sanat usein sekaisin. Torkkali tarkoittaa olkkaria ja rynttäsit synttäreitä. Riikulin keksin lopulta tarkoittavan liukuria. Tänään puhuttiin pitkään katakaskuista, eli takataskuista. Itse hän ei huomaa sanoissaan vikaa.

Ei ymmärrä myöskään eroa todellisen toden ja kokemansa toden välillä. Se on vähän söpöä. Hän vääntää mulle kirkkain silmin milloin mitäkin. Vaikka, että kengät on valkoiset, vaikka ovat ihan vitivioletit. Tai että hän saa nyt keksiä. Ja aina samalla keksityllä perusteella: "Iskä sanos!!" Vasta, kun isä vahvistaa värin violetiksi, hän tirskahtaa "Hups, anteeks" tai jotain muuta söpöä.

Eikä mitään hajua, mistä tuo turun murre tulee, jota hän aina sujuvasti imperfektissä käyttää. Turun tutut, kuka tunnustaa salaisen kielikoulun?

Epämukavia lääkitsemistoimenpiteitä ja pieniä iloja saikulta

Vähän jo taipuu, kun varovasti yrittää! Katsokaa! Tänään sain itse laitettua korvatipat korvaan, eikä tarvinnut rimpuilla ja vikistä lattialla kyljellään muiden käsittelyssä. On muuten kamalaa se, kun se kylmä tippa plumpsahtaa korvakäytävään toisen laittamana. En ihmettele lasten toimenpidekammoja! Heti vaan, kun mahdollista, opettakaamme ne itse hoitamaan omat lääkkeen ottonsa ja varpaankynsien leikkaamiset!

No, 2,5-vuotias ei vielä osannut, vaikka yritin antaa siihen mahdollisuuden. Niinpä viime yönä tungin taas valitettavan puolivängällä ruiskulääkettä nieluun luullen lääkitseväni tulehtunutta korvaa. Selvältähän se näytti: Yöllä itki raivoissaan moneen kertaan ja aristi rajusti korvan ja niskan aluetta. Aamulla sairaanhoitaja kuitenkin totesi korvat terveiksi. Ja molemmat poskihampaat puhkeaviksi. Hups. Kas kun en tällä kokemuksella ollut taas osannut itse yhdistää oireita pisteestä pisteeseen. Kiukkua, yöitkuja, ruokahaluttomuutta. Ehkä jo sitä viimeviikkoista oksentelua, mitä tämä pienin on aina sitkeiden hammashommien aikaan tehnyt. Hups.

No, nyt vielä buranaa niskaan ja siitä äityneeseen päänsärkyyn, kahvikuppi käteen ja Netflixistä jotain kivaa. Taidan tänäänkin syödä papuja ja kaikenlaista muun perheen inhokkiruokaa. Ja oi, miten ihanaa onkaan ilostua pavuista ja muista pikkujutuista. Vai saako saikkulainen ilostella julkisesti?

Hihhihhii, kun sattuu!

Viikonloppuna yltynyt niskakipu paisui tänään niin, että soitin itseni lääkäriin. Kaikenlaisten rankakipujen kanssa ikäni kärvistelleenä voisin sanoa, että nyt oli melko tiukat paikat. Kaikella lailla. Istuminen ja pään kannattelu tuntuivat mahdottomalta, saati että olisin pystynyt kääntämään päätäni! Huulet ja kieli puutuivat ja kipu vihloi kaulalla niin, etten välillä tohtinut hengittää. Semmoista. Voinette kuvitella olon tukalaksi.

Lääkäri tuikkasi niskaan kortisonipiikin ja käteen reseptipinkan ja fyssarilähetteen lisäksi loppuviikon saikkua. Kaiken kukkuraksi hän löysi siitä rätisevästä korvasta tulehduksen. Mua jotenkin vaan naurattaa! Välillä toki vähän itkettää. Nyt lääkittynä kuitenkin lähinnä naurattaa ja piristää.

Jotenkin oon niin hirveän onnellinen, että ennen henkistä katkeamista katkesin fyysisesti. On niin paljon helpompaa olla konkreettisesti kipeänä saikulla, kuin totaalisen uupumisen myöntäneenä.

Lääkäri määräsi mulle lepoa ja telkkarin katselua. Sopii. Auttanee siihen totaaliseen uupumukseenkin. Neulominen tosin kiellettiin, kääk!

Pikkuvuokaruokaa

Mun joululaatikot tulevat perinteisesti kaupan hyllystä. Vasta tänä vuonna tajusin, että nehän voi silti lämmittää, tuunata ja tarjota näteissä vuoissa. Aikaisemmin olen viritellyt foliovuoille esim. huopapäällisiä jotka eivät tietenkään sitten sovi seuraavaana vuonna ostettuihin eri kokoisiin laatikoihin.

Siispä hankin pienet lasivuoat ajatuksella, että vaikkahan sitten vain jouluisin käyttäisin.

Vaan kävipä niin, että nykyään teenkin näihin söpöihin pieniin vuokiin sekä kermaperunat, että lihaperunalaatikot. Ilman muita muutoksia kokkausrutiineissa jaan neljään vuokaan saman ruokamäärän, jonka muuten laittaisin yhteen vuokaan. Ja se, mikä systeemin etu on verrattuna yhteen isoon vuokaan, on tämä:

Yli jäävä ruoka on valmiiksi pienessä astiassa ja sen voi vaikka pakastaa tuossa vuoassaan. Lisäksi voin varioida yhden vuoallisen omien mieltymysteni mukaan altistamatta toisia pavuille, herneille, kukkakaalille tai muulle vastenmieliselle. Jee, arjen pieniä oivalluksia, niin tyydyttävää!

Vilukissailujuttuja

"Ihanaa, kun on kunnon talvi", sanovat ihmiset. Mukaan lukien 7-vuotias, jota on puraissut pahemmanlaatuinen rinnekärpänen. Perheemme isä on saanut siis kanssahinkujan, joka haikailee rantalomien sijaan Åreen ja Lappiin laskettelemaan. Ja varmaan kohta Alpeille ja Japaniin. Eilen valloittivat Joupiskan ja vaikka vähän laskettelua (ja talvea muutenkin) pelkään, niin hirveän ylpeä olen lapsistani, jotka rohkeasti ja taitavasti viilettävät rinteitä alas. Ja tietenkin myös miehestä, joka heille näitä elämyksiä silmin nähden onnellisena tarjoaa.

Mutta höh. Mun piti lähteä ensimmäisestä lauseesta ihan muuhun suuntaan, yritetään uudestaan:

"Ihanaa, kun on kunnon talvi", sanovat ihmiset. Tavallaan ymmärrän ja saatan epähuomiossa jopa kompata. Mutta kyllä tämä kylmyys silti on itselleni nautinnon sijaan paremminkin selviytymistaistelu. Kenellekään tuskin on jäänyt epäselväksi olematon kylmänsietokykyni ja huono ääreisverenkiertoni. Haluaisin aina korostaa kaikkia mahdollisia palelupiirteitäni erottuakseni "tavallisista palelijoista" vielä hiukan ääripäisempänä, mutta jospa jättäisin nyt tällä kertaa tähän. Valittamisen sijaan aion kertoa pari mainiota tarkenemisvinkkiä!

Talveni pelastus on ollut nämä höpsöt, pitkävartiset karvavuorisaappaat. Tänään töppöstelin näissä tunnin ulkovalvonnassa, enkä kymmenen asteen viimaisesta pakkasesta huolimatta palellut yhtään! Vaikka toki varustetta oli mielin määrin ihan päästä varpaisiin, niin väitän nyt, että kunhan jalkapohjat ovat lämpimät, ei hyty pääse ytimiin niin äkkiä.

Toinen pelastus on taskulämmittimet, jotka saa aktivoitua lämpimiksi napsauttamalla. Lämpö pysyy pussukoissa melkein tunnin ja keittämällä ne saa palautettua nestemäisiksi odottamaan seuraavaa käyttöä. Ihan supernäppäriä ulkoilun jälkeiseen paleluun, viileisiin yövarpaisiin ja lasten yöllisiä kasvukipuja pehmentämään. Olenpa näillä hautonut rintatulehdustakin pois. Nämä on tulleet koko perheen jokapäiväiseen käyttöön ja siksi määräkin on kasvanut viime talven kolmesta lämmittimestä moninkertaiseksi. Aikanaan käytetyt olivat toisessa Mariskoolissa ja käyttämättömät toisessa. Kipot on nyt jääneet vähän pieniksi... Ja käytetyt pitäisi näköjään taas keittää kuntoon.

Tämmöiset vinkkaukset täältä Vilukissan vinkkinurkasta tällä kertaa. Kyllä täällä tarkenee.