Eripariset sateenkaarisukat makkaralla

Kun kaikki on valmista, matkan sattumanvaraisuus muodostaa kivan tarkoituksenmukaisuuden. Kaikki näyttää parhaalta, kun tarkastelee vähän kauempaa ja valmiina.

Nämä sukat, tai tämä elämä.

Makkarasukkaa pukkasi taas, sateenkaaren väreissä ja eriparisina. Harvemmin elämässäkään "parit" koostuvat kahdesta samanlaisesta yksilöstä. Ei meillä ainakaan.

Pyysinpä sitten sitä omaa Pariani ottamaan kuvan sukista. (Joista tokikin piti kuva saada heti puikkojen päästyä vapaiksi. Ennen lankojen päättelyä tai mitään...) Olin kiivennyt tuolille kuivauskaapin oven eteen. Koska talvisaikaan valoa ei muualla ole. Eikä valkoista taustaa. Se virnuili, että miksi pitää ottaa lähikuva, kun ympäristökin on niin nättinä. No, Päikkäreihin mahtuu ja rohkenee piipahtamaan tämä todellisuuskin. Hah.

Levoton äiti ja levottomat jalat

Huoh. Ollaan koko sakilla kipeinä. Osalla toivottavasti parempaan päin ja osalla juuri pahimmillaan.

Yöaikaan tuun vauhkoksi. Osittain ehkä siksi, että tiedän päivystyksen siirtyvän useamman kymmenen kilometrin päähän kotiteekoosta. Ja osittain siksi, että väsyttää ja on pimeää ja muutenkin helpommin kaikki pelottaa.

Soitan aika herkästi neuvolaan tai päivystykseen, jos jollekin tulee ennenkokemattomia vaivoja tai jos kaipaan rauhoitteluja ja neuvoja. Välillä oon harrastanut sitä, että ensin googlaan ja sitten paniikissa soitan, että meillä on nyt tää ja toi apua me kuollaan kaikki!! (Toki esitän coolimpaa.) Mut oon todennut, että mieluummin soitan sinne heti tyhmiltään, googlaamatta (ainakaan liikoja). Pitävät vaikka sitten tonttuna ja vauhkona. Ja yleensä puhelu kyllä rauhoittaa. Toisin, kuin googlaus.

Eilisiltainen tosin meni päinvastoin. Soitto ei helpottanut, vaan vasta googlaus. Kuumetta nostava Kolmevuotias sai jalkoihin sätkyttelykohtauksen, jota pelästyin hirveästi. Otin syliin rauhoittumaan ja aina, kun rentoutui, lähti jalat heittämään kierrosta ja vinkui itsekin hädissään apua. Myös silmät muljahteli, mutta saattoi johtua torkahteluyrityksistä. Jalkeille nostaessa ryhtyi ripaskaan, samalla kitisten hädissään. Ja kuulemma oli hämähäkkejä jaloissa. Oli jo päivällä, nyt kun muistelen. Sanoi autossa, että tuntuu, kuin mehiläinen raapisi jalkoja. Tarkemmin ajateltuna liikehti koko päivän jotenkin levottomasti... Hmm...

Soitin päivystykseen siinä säikähdyksen vallassa, edelleen ajoittain sätkivä rimpula sylissäni. Ei se hoitaja pitänyt vakavana, vaikka itse jotenkin menin sellaiseen tilaan, että pidin ihan hirveän vakavana. (Mitä on vaikea nyt taas jälkikäteen myöntää.) Googlailin siis puhelun jälkeen mielenrauhaa. Levottomat jalat. No just siltä kuulosti! Eikä sittenkään miltään hengenvaaralliselta. Oon kuullut termin, ajatellut sellaiseksi epämääräiseksi oloksi, ettei nyt vaan oikein saa unenpäästä kiinni. Te, joilla on kokemusta aiheesta, pystyisittekö vahvistamaan sätkyttelyn "levottomiksi jaloiksi"? Ja mikä yhteys on pissahädällä ja sätkyttelyllä? Rauhoittui nimittäin heti asioituaan, vaikka vakuutteli koko ajan, ettei oo tarvetta käydä. Eikö vain yöllä tajunnut hätää (kuivaksi opettelu on vähän vaiheessa vielä), vai voisko olla tulehdusta? Tai johtuisko kuumeesta?

Mutta kyllä, äiti on vähän levoton. Lasten sairastelu vie enemmän voimia, kuin äitiin itseensä iskenyt pöpö. Kyllä minä flunssaa kestän, mutten tätä jatkuvaa huolehtimista ja hätävarjelun liioittelua... Enkä oikein tätä pöhnäisistä potilaista korvia riipiviksi vinkujiksi ja riitelijöiksi muuttunutta jälkikasvua. Lisäksi oon sitä mieltä, että meillä on ollut viimeisen vuoden aikana aivan. liikaa. tauteja. Oikeasti varmaan kuukausittain. Niin. Miksi meihin tarttuu kaikki?

Mutta jos jostain saan virtaa, niin miesflulnssan seuraamisesta. Kuinka se kaataa kovan jätkän petiin korisemaan kahdeksi päiväksi. Itse olin pelistä pois yksien iltapäikkäreiden verran... Ja näköjään tukeudun virranhakumielessä vähän blogiinkin. Kun yleensä "less is more", niin nyt ei tekisi mieli jättää mitään lausetta viimeiseksi. No, olkoon tämä kuitenkin sellainen. Kun --- Eikun, hups.

Pitsejä hyväntekeväisyyshaasteen merkeissä

Joskus sattuu niin, että kysyntä ja tarjonta yllättäen kohtaavat. Tai paremminkin, että inspiraatiota pukkaa, ja löytyykin sattumalta täydellisen hyvä syy värkkäillä.

Serkku pyysi pitsikaulusta. Tein vahingossa yksitoista. Ihan vain, että on sitten valinnanvaraa, ja koska samana päivänä bongasin Sateenkaaria ja serpentiiniä -blogista kohteen, jonne loput pitsit lähettää: Teurastamon joulumyyjäisiin, mielenkiintoisen Canelipuu ry:n myyntipöytään, joka kerää varoja avustustyöhönsä Intiassa. Mikä oiva syy jäädä virkkuukoukkuun. Ja haaste oli avoin, muutkin ehtivät vielä hyvin mukaan! Lähempänä asuvat voivat hoitaa osuutensa tietenkin shoppailemalla myyjäisissä.

Pakkasin pitsit posti- ja hypistely-ystävällisesti, joten luukki ei ehkä ole kaikkein kekseliäin tai näyttävin. Mutta näppärä. Saan jotenkin hurjat kiksit näitä pakatessani ja etikettejä askarrellessani. Kaikki näyttää niin viralliselta ja siistiltä. (Toivottavasti vaan ei haise nakilta. Yritin kyllä hinkata kädet puhtaaksi ruoanlaiton ja paketoinnin välissä...)

Mutta hei, apua: mikä kappalehinnaksi? Kauhean vaikea määritellä taksaa. Omaan pussiin ei näin pienistä jutuista paljoa kehtaisi pyytää, mutta hyväntekeväisyyteen ehkä kehtaa. Muttei sillä kustannuksella, ettei sitten kukaan maltakaan ostaa, edes säälistä. Oikeasti, kertokaa ihmeessä, mikä olisi hinta, joka ei teitä pöyristyttäisi.

Sitten toivotaan, että postipojat (tai -tytöt) välittävät paketin ajoissa perille...

Hattaraiset päikkärit

Joskus arki on just sellaista hattaraa, kuin miltä blogeissa näyttää.

Vaikka tämän kuvan taustalla onkin meteliä (ja metelin sähäkkää hillitsemissuhinaa), rajausten ulkopuolella sotkuja ja syynä sisäpäikkäreille inhottava koko perheen tavoittanut sairastelu, on tilanne kuitenkin ihan aito. Miuku meinasi nukahtaa lattialle, joten laitoin koppaan taljan ja päälle oman paitani peitoksi. Ja sinne nukahti. Nukkui yli tunnin, meteleistä huolimatta. Välillä ynähti ja hipsutteli turkkia. Oih.

Oon käynyt vähän väliä huokaamassa tälle tilanteelle instagrammissa (jonne Miuku jostain syystä päätyi ihan naaman kanssa. Mulla on joku ihmeajatus, että se olisi muka intiimimpi media, mikä ei tietenkään ole totta. No, ei nukkuva vauva nyt mitenkään ole tunnistettava.)

Joskus siis on hattaraa. Varsinkin 8-vuotishääpäivänä. Sanottiin silloin 8 vuotta sitten, että se oli paras päivä ikinä. Eikös avioliitto oo mennyt hyvin, jos nyt tuntuu, että se oli "parhaudessaan" vasta alkusoittoa. (Eikä sillä, on tympeitäkin tahteja tähän sinfoniaan mahtunut, mutta kivaa kontrastia nekin omalla tavallaan antaa.)

Perheen peli-ilta

Pelattiin eilen Monopolya (Eurooppa-versio) koko perheen voimin. Tytöt vastaan pojat. Hassua ajatella, että voidaan kohta pelata ihan yksilöinäkin jotain muuta, kuin muistipeliä. Tyttöjen joukkueen keskikokoisin osoitti hämmentävää, ja kieltämättä aika huvittavaa kilpailuviettiä. Pomppi eiffeltornilla noppien tuloksesta riippumatta juurikin haluamiinsa ruutuihin (Sattuma ja Yhteismaa). Joka kierroksella suututti jokin. Raivosi kolikoista luopumista, seteleitä oli helpompi antaa pois. Tarpeen tullen piilotteli pokkana euroja ja jossain vaiheessa kiljui kiukkuisena, että "mä titten kaalan tämän koko pelin!!!". Ehdittiin kuitenkin väliin, ennen kuin pelilaudan kulmasta kiinni napannut raivotar pääsi syöksemään Euroopan nurin.

Hui. Tuo viimeinen lause tuli suunnittelematta, enkä pääse siitä enää yli. Pelottaa lukea uutisia. Pelottaa ajatella liikaa.

Irtokarkkeja äidin stressiin

En osaa kuvitella, miten pärjäisin, jos perheessäni joku olisi oikeasti tosi sairas. Paineensietokyky tuntuu nimittäin olevan aika kovilla jo yhdelle kuumeiselle lapselle omistautuessa. Vauva tällä kertaa. Viisikuisen kuume tarkoittaa jatkuvaa hyssyttelyä, erityistarkkailua, sylipäiväunia, selittämättömiä itkuja ja ylidiagnosointia. Kuume nousi aamuyöllä ja kipuitkujen takia kävin heti suosiolla lääkärillä näyttämässä korvia. Kun viimeksi samanlaisella itkulla oli syynä korvatulehdus. No, tulehdusta ei ollut. Hyvä niin, en erityisesti tykkää antibioottikuurittaa lapsiani.

Kotona alkoi kuitenkin viidestä ihmisestä ja parista medialaitteesta lähtevä melu käydä hermoille ja nappasin vähiten kitisevän lapsen mukaani lohtukarkkikauppaan. Lapsen annoin valita itselleen ja veljelleen (no niin, paljastui, kuka se sillä hetkellä vähiten kitisevä oli) YHDEN karkin. Fiksuna valitsi valtavimmat. Ja mikä onnenpäivä, sattumalta oli vieläpä irtokarkkitarjouspäivä!

Kotona sitten päätin tsekkailla vauvan kropan läpi, vaikka lääkärinkin kanssa katsottiin. Nostin oikeaa kättä ja ihan säpsähdin: koko kainalon kokoinen hautunut kirkkaanpunainen läntti! Voi raukkaa! Ei ole ihme, että on käsitellessä itkettänyt! No, nyt saadaan ainakin se hoidettua. Toivotaan, että kuumekin pysyy Panadolilla hallinnassa ja lähtisi pian kokonaan pois. Nuhia ja yskiäkään en kaipaa tähän soppaan välttämättä.

Ja sitten päivän kuvaksi karkkipussin uudet lempparit: Mansikkapiiras -karkit. Polvet olivat siinä sopivasti tarjolla kuvausalustaksi. Siis häh, tuliko teillä muka jotain muuta mieleen?

Arkiruokavinkki

Ajattelin jakaa teille päikkärimäisen arkiruokavinkin, joka säästää ruoanlaittoaikaa ja rahaa. Ja vinkki kuuluu näin:

Tee pahaa ruokaa.

Ja jos ruoka muuten maistuisikin lapsille (esim. kinkkukiusaus), niin lisää sinne herneitä tai muuta epämiellyttävää. Yksi vuoallinen riittää helposti monelle ruokailukerralle ja lapset tulevat yllättävän äkkiä "täyteen". Ja omasta mielestä oli vieläpä oikein hyvää. Säästyin kahdelta kokkailulta, kun sain lämmittää eilistä. Jes. Ja kolmatta kertaa samaa syödessä ne herneet ei enää aiheuttaneet niin ikävää kohtausta, kuin ensimmäisellä kerralla. Eli valtavasti hyötyjä tästä pahan ruoan tekemisestä. Suosittelen. Pistepistepiste... Kysymysmerkki...

Ja ajatella, silti en ehtinyt ottaa kuvaa itse ruoasta.