Askarrellaan leppäkerttu

"Leikatkaa ensin kaikki palaset valmiiksi. Montakos jalkaa leppäkertulla onkaan? Oisko kuusi? Ja sitten kaksi tikkua vielä tuntosarviksi. Aikuisen pitää liimata silmät, kun se on sellaista erilaista liimaa. Leikataan pienistä neliöistä kulmat pois, niin tulee pyöreitä pilkkuja. Silkkipaperista voi vielä rypistää sille hauskan nenän. Laitetaan tää malli tohon seinään. Noin."

Lapsi A:
"En laita kuutta jalkaa. Haluan pään toiseen paikkaan. En tee nenää. Haluan pienemmät sarvet. Haluan liimata itse. MENI PILALLE!!! RUMA!!! ARGH!!! Haluan kynän, piirrän sille suun."

Lapsi B:
Silppuaa paperia miettimättä yhtää. Sutii liimaa kaikkialle. Liimakippo lentää nurin. Liimaa sarvet mallin mukaan keskelle paperia, mutta matkii pään sijoittelussa vieruskaveria. Pilkut sai jäädä neliskanttisiksi ja jalkoja laitetaan tietenkin niin paljon, kuin mahtuu. Ja suu, sehän oli hyvä idea, kyllä se vielä johonkin sopii.

Tulipas tekijöidensä näköiset tuotokset. Huoletonta hupsua vai tarkkaa, oman pään mukaan tehtyä? Vauhdikasta vai harkittua? Vähäeleistä vai runsasta? Sivusilmällä huomasin, että muiden kerholaisten äidit auttoivat leikkaamisessa ja liimaamisessa. Minä en. Syötin väsykiukkuista vauvaa ja puhisin, että me kyllä lähdetään NYT JUSTIIN KOTIIN, kun te takkuatte joka asiaa ja ootte niin raivokkaalla tuulella. Ja pian lähdettiinkin. Mutta hauskat leppäkertut saatiin kotiintuomisiksi. Ja kaikella rakkaudella tämän vertailun ja lasteni kustannuksella hihittelyn tein. Sillä ovathan noi nyt molemmat niiiiiin ihania.

Kaksi pikkuista sisustushankintaa

Teen harvoin sisustusostoksia, ja yhtä harvoin kirpparilöytöjä. Nyt tein molemmat kerralla vapputorin peräkonttikirppiksellä: pikkuiset tuolit lapsille. Nämä sopivat sisustussilmääni, joka on vasta hiljalleen orastavassa taimivaiheessa, enkä tiedä, millainen siitä isona tulee. Keveys, koivu ja valkoinen ainakin miellyttävät.

Kaverina kuvassa on miehen tekemä pallotuoli, joka myös istuu mieltymyksiini muotokieleltään ja materiaaleiltaan.

Meille tultuaan nämä pikkutuolit ovat nököttäneet lastenhuoneen sijaan olohuoneen ikkunan edessä. Siitä on kiva katsella ulkona touhuavia kevätlintuja. Ensi viikolla vietetään meilläkin perinteeksi muodostunutta Birdlifen Lasten lintuviikkoa. Vinkvink, opettajat, äidit ja muut lasten kanssa päiviään viettävät!

Tämmöinen äiti

Välillä tuntuu, etten ole kummoinenkaan äiti. Etten huushollaa riittävästi. Että meidän ovesta kuullaan iltaisin useammin isän huutavan lapsille "Syömään!", kuin mun. Etten pese pyykkiä riittävän säännöllisesti ja oikeaoppisesti. Ja päästän kodinhoitohuoneen räjähtämään päivässä. Enkä ole tällä hetkellä riittävästi kahden isomman lapsen käytettävissä. Että näytän huonoa esimerkkiä välillä liian riehakkaan ja toisinaan turhan tulistuvan luonteeni kanssa. Ja niin edelleen.

Mutta mitä vielä. Äiti minä silti olen, meriiteistä huolimatta. Näille kolmelle olen jotain, mitä kukaan muu ei voi koskaan olla: Äiti. Toissapäivänä askartelin lapsilleni monisivuiset tehtäväkirjat. Joskus kerron iltasaduksi vitsejä ja laulan iltalauluja itse keksityillä sanoilla. Viime yönä laitoin pinnejä unenpöpperössä raivoavan tytön päähän, jolla meni tukka silmille (kesti muuten tovi selvittää raivon syy). Aamulla otin kiukkupussin vessaan istumaan, kun meikkasin. Juteltiin elämän tärkeistä asioista. Ja eilen vilkuilin 80 kilometrin päässä kotoa hermostuneesti puhelinta kahdeksasta yhdeksään. Tehden kaiken mahdollisen ajatustyön helpottaakseni kotona ensimmäistä kertaa ilman mua tapahtuvaa vauvan nukutusta. Äiti ei ole lomalla äitinä olemisesta, vaikka viettäisikin ihanaa vapaailtaa. Äiti ei ole vähemmän äiti, vaikka tuoksuisi pullalta vain kerran viidessä vuodessa tai vaikka pesisi toisinaan valkoista ja kirjavaa pyykkiä huolettomasti sekaisin. Tai vaikka se diagnosoisi aurinkoihottuman ensin täitartunnaksi ja köhän heti keuhkokuumeeksi. Olen tämmöinen äiti, kuin olen. Ja niin täydestä sydämestäni ja sielustani.

Onnea kaikille äideille!

Puutarhahommia ja muita puuhailupohdintoja

Neljän omakotitaloasumisvuoden jälkeen meinasin jo vaipua synkkyyteen. Että ei musta ole puutarhanhoitajaksi, ja huushollauskin repsottaa pahasti. Sitten tajusin, että enhän mitenkään voi määritellä itseäni juuri NÄIDEN neljän vuoden perusteella. (Enkä ehkä vielä ihan tulevankaan vuoden?) Neljä vuotta, joista kolme on mennyt vauvavuoteen tai raskaana olemiseen. Mikä mun tapauksessa tarkoittaa rajoittuneen huomiokyvyn kapenemista pelkästään vauvaan ja tuo myös oleellisia fyysisiä vaivoja.

En toki tiedä, löydänkö siltikään tulevaisuudessa itsestäni huippuhortonomia tai superkuuraajaa, mutta sen verran oivalluksestani innostuin, että ylipäätään näin, mitä ulkona voisi tehdä: Nappasin haravan käteen ja tein tuhat läjää. Ja keräsin roskia, puutarhaletkuja ja välillä erilaisen hartiarasituksen takia kurkottelin narulta pyykit. Huomasin myös maalausta kaipaavan terassin aidan ("huomaaminenkaan" ei ole mulle ominaista). Tulin sisälle ja raivasin kodinhoitohuoneen (no okei: -huoneTTA...), pesin ison kylppärin ja imuroin vähän muualtakin.

Mutta Päivän uurastaja -palkinnon saa kuitenkin esikoinen, joka hiki hatussa ja kädet rikki (raukka!!) haravoi ja kärräsi roskia kauemman, kuin kukaan muu. Eikä olisihalunnut lopettaa, vaikka totesi itsekin uupuneena, että "mun jalat ei enää kanna". Ei oo siis sohvaperunuus ainakaan geeneissä. Ja mallioppimisenkin haluan estää. Varmaan vuosi vuodelta paremmin, kun ei tarvitse touhutessa pitää koko ajan toista silmää vauvassa, että onko sillä edelleen suussa tutti, vaiko esim. käpy. Haluaisin siis saada puutarhanhoidon edes kohtuullisesti hanskaan. Niin kuin nyt taas pikkuhiljaa nämä seinien sisäpuolisetkin asiat. Ja auts, selkä pitäisi saada kuntoon myös.

Pienen työmiehen kädet.

Antti Tuiskun kanssa puutarhassa

Muistatteko, kun sain toivomani puutarhatontun joululahjaksi? Mulla ei oo ollut sydäntä viedä sitä ulos kylmään ja pimeään, joten hän on pönöttänyt vierashuoneessa tuijottamassa yökyläilijöitä. Joku päivä sitten koitti sopiva lämmin kevätpäivä ulkoistamiselle. Tonttu sai taannoin nimekseen Antti Tuisku(nen). Kuljin Antti kainalossa ympäri pihaa kahden tontunsijoitteluassistentin kanssa.

"Ei Anttia siihen! Siinä me aina leikitään! Siinä mä aina istuksin, ei siihen. Siinä Antti Tuisku kaatuu, ei siihenkään. Ei sekään oo hyvä paikka, etitään joku muu."

Sisällä oli kolmas sijoitteluassistentti, mies, joka kauhistui Antin jättämistä etupihan kukkapenkkiin naapureita (tai häntä itseään) pelottelemaan. Tässä muutaman päivän ajan olenkin tarttunut tasaisin väliajoin Anttia sarvista, eikun tonttulakista, ja kiikuttanut ympäri pihaa. Varmaankin Antti lopulta asettuu päiväkahvinurkkaukseni tuntumaan terassille. Tai sitten vaeltelee vielä jonkin aikaa paikasta toiseen etsien parasta kolosta itselleen. Varmaankin puutarhaan kesän myötä saapuva värikkyys saa räikeän Antsan sulautumaan kohteisiin vähän tämänhetkistä paremmin. Itse hän näyttää kuitenkin kaikkialla suloisen tyytyväiseltä. Myhäilee hennon rennosti kädet taskuissa.

Ja ei, musta ei tule hullua puutarhatonttunaista. Vaikka se sopisikin tuohon mielikuvaan, jonka itsestäni annan poseeratessani blogissa pantteripöksyissä ja puutarhacrocseissa. Antti riittää mulle. Toistaiseksi. Ei kun lopullisesti.

Ja tauti. Kyllä: Miuku-raasu oksensi yön, minä oon maannut raatona ja taidokkaasti oksennusta pidätellen tämän päivän. Mutta nytpä ei tarvi enää jännittää, kun 5/5 on käyty läpi.

Hyvin sujunut tauti

Tauti on tallonut meistä nyt 3/5 ja tällä hetkellä tuntuu, että on sujunut ihmeen hyvin. Tosin sairastamatta ollaan minä ja vauva. Vauvojen oksutaudit voivat olla ikäviä ja omakin saattaisi muuttaa tätä toistaiseksi ihmeen positiivista kokemusta pöpöstä.

Pikkiriikkisen oksentelut ovat siis sujuneet mallikkaasti: tulkitsin levottomaksi käyneen käytöksen oikein, ja oksennuksen saapuessa olin juuri kerinnyt vuorata sohvan viltillä, siivota lattialta lelut ja maton ja varata sangon käden ulottuville. Ensimmäinen annos tuli viltille ja loput olen saanut napattua suoraan sankoon! Jes!

Nyt pidän sormet ristissä, peukut pystyssä ja varpaatkin jossain onnea tuottavassa asetelmassa, että joko säästyisimme Miukun kanssa tai pääsisimme vähällä. Ja että jos on Miukulle tullakseen, niin ei tulisi/olisi yöllä. Semmoiset toivomukset.

Ja Miukunen ottaa satunnaisesti pieniä askelia. Hassu kymmenkuinen. Tämmöinen kiva, pieni, irrallinen asia kerrottavaksi tähän loppuun, kun noi oksujutut on vähän tylsiä. Ja ai niin, munhan piti kertoa siitä, kun vein Antti Tuiskun ulos. No, ehkä kerron toisella kertaa.

Vapppu meidän viiden kesken

Karsittiin meidän vapusta kaikki lähikontaktia sisältävät tapahtumat. Kun tuli se oksuhomma. Kaikki ovat kyllä olleet oireettomia nyt pari päivää, mutta karvas kokemus kertoo, että parempi pelata nyt varman päälle.

Siispä vappuiltiin omin voimin. Järjestettiin isoimman lapsen kanssa vappulympialaiset. Meni itkuksi aina sillä, joka ei ollut paras. Mutta tavallaan oli hauskaa silti. Tavallaan...

Uskallettiin myös piipahtaa paikallisissa ulkohulinoissa. Narunvetoja, vuoristorata-ajelu ja pehmiskioski laktoosittomalla (!!) pehmiksellä.

Viikonloppu on sisältänyt ilmapalloja, iloa, väriä (jotenkin erityisesti pinkkiä!), aurinkoa ja väsyä. Kruunuaskarteluja ja Ville Mesiveloonin, jonka teurastimme välipalaksi. Ja jonka nimeäjä ei kai vieläkään tajua nimessä olevan mitään hassua. Harmia siitä, että perjantain siivousurakasta ei ole nähtävillä enää mitään merkkejä. Moneen kertaan katetun pöydän ja moneen kertaan imuroidun lattian (mm. munkkisokerit ja lautasen sirpaleita). Vähän oli aikuisille tarjolla jopa Alkon "halvintamitävaan". Näin oudoksestaan tottumattomille sioille ei kannata mitään vuosikertahelmiä tarjota. Ja hyvältä maistui tuokin.

On tuntunut lomalta. Kesältä. Takitta kukkapenkkihommissa ja jätskinkin tarkeni syödä miettimättä, että olikohan huono idea alkaa leikkiä kesää. Kaikin puolin siis kiva viikonloppu, vaikkei isoksi harmiksemme kyläilemään päästykään. Itse asiassa useampikin treffikutsu ilmaantui, ja kieltäytyminen suretti. Mutta kyläillään toisella kertaa, eikö?

Nyt lähden viemään Antti Tuiskua ulos. Siitä ehkä lisää myöhemmin.