Mittahousut ja muuta isänpäiväpuuhaa

"Isä", mallista kirjoitettuna...

Meidän isänpäivää vietettiin varsin perinteisin menoin: aamu häärättiin keittiössä, kunnes kellonviisarit antoivat myöten ja sain päästää seinille pomppivat lapset pomppimaan unenpöpperöisen Isän päälle.

Sain kuin sainkin väkerrettyä aamukattaukselle uunituoretta pataleipää. Toivoakseni tuoksu teki vaikutuksen, eikä maussakaan mitään mainittavaa vikaa ollut.

Isä sai lahjaksi pallopään (ei ole tarpeeksi kiinnostava selitettäväksi tässä) ja mittahousut. Idea oli parempi, kuin toteutus, mutta julkaisen silti kuvan, jos joku kaipaa isänpäivälahjaideaa tuleviin vuosiin: pyjamahousut, joiden lahkeessa on mittanauha. Pojalle on jo näytetty, mihin asti pitää ylettyä, että pääsee törmäilyautoihin.

(Mun päällä edellisiltana kuvattua. Suttujen alla lasten nimet.)

Ruoka noudettiin seisovasta pöydästä, joskin sitä ruokapaikkaa saikin sitten hakemalla hakea. En meinaa tajuta, ettei lapsuusajoilta tutuksi tulleita (silloin kamalalta tuntuneita) seurakuntakeskusisänpäivälounaita automaattisesti järjestetäkään joka paikassa.

Illalla oma Isäni tuli Äidin ja Pikkusiskon kanssa kakkukahveille. Täytekakkukin onnistui ihan kivasti. Eikä suklaat houkutelleet valmistusvaiheessa. Ja kakussa söin sitä kokematta, ettäkö karkkilakkoni olisi tässä kohtaa pettänyt.

Mukava päivä, mukavia isejä. Somat lapsosetkin käyttäytyivät mallikkaasti, kunnes päiväunien vähyys, sokeriöverit ja iltavillit verottivat käytöstavoista klo 19 alkaen. Mutta se olikin jo pidempään, kuin ehdin toivoakaan.

Sammuivat sänkyihinsä sekunnissa. Minä istahdin lattialle ja räpsyttelin kuvia itsestäni peilin edessä. (Myöntääkö kukaan muu koskaan tekevänsä sellaista huvikseen?) Mutta otan sen nyt näin julkisesti puheeksi, kun haluan kehua mr Piitä paitsi siitä, että se on loistava, luotettava, hauska, johdonmukainen, omistautuva ja läsnäoleva isä, myös siitä, että tämä synttärilahjaksi saamani mekko on niin ihana. (Vaikkei se tässä epäedustavassa asennossa näytäkään linjakkaalta kotelomekolta.) Tämä on hieno lahja, hyvin tärkeä. Ottaen huomioon, miten mekottomuuttani surin silloin hetki ennen synttärijuhlieni alkamista. Ottaen huomioon, että osasi ostaa juuri sen, mitä haikailin. Ottaen huomioon, että onnistui tekemään siitä yllätyksen. Monitoimi-iskä, tuota etuliitettä oon usein sille ajatuksissani sovitellut.

Viisas uni.

Näin taas viisasta unta. Tapasin kaikki elämäni tärkeät ihmiset. (Tai en oikeasti kaikkia, mutta jokaista ihmissuhdetyyppiä edusti joku.) Jonkun kanssa höpsöttelin, jonkun kanssa puhuin vakavia, joku itketti mua, jotakin oli ikävä. Joku ihasteli ja kehui, joku piti huolta. Jotakin minä sain auttaa. Joku lämmitti kodin ja otti iloisena vastaan. Oli perhettä, ystäviä, tuttavia ja sukulaisia. Oli Mummi ja lapsuusmuistojen huoneet ja tunnelmat. Ja jossain siellä välissä tulevaisuudenhaaveet.

Ei yhden ihmisen tarvitse täyttää kaikkia mun tarpeita. Oon tainnut välillä olla vähän kohtuuton vaatimuksineni ja odotuksineni. Myös itseäni kohtaan. Ei tarvitse olla valmis, ei tarvitse tietää ja osata kaikkea.

Tämä nyt varmaan on teille kaikille muille itsestäänselvyys, ja vähän nolottaa myöntää, ettei mulle aina ole.

En tiedä, onko mulla oikeutta käyttää tätä kuvaa, vaikka se tekemäni onkin. 

Mutta tuskin isosta rikoksesta ainakaan on kyse. (?) 

Tämän kuvan käyttötarkoitukseen liittyvää ajatus sopii hyvin myös tähän teemaan.

Liinoja, liinoja, liinoja...

Työhuoneen sijaan oon vapaahetkeni istuskellut olohuoneen sohvalla. No, sanotaan nyt vielä, että VIRKATEN, vaikka varmaan osasitte sen jo päätellä tähänastisten aiheiden perusteella.

Pitsiliina sai pari senttiä ympärilleen lisää, ja muutama pikkukaverikin on jo valmistunut. Näille on jo koti tiedossa, joten saan tyytyväisenä tuottaa niin paljon, kuin sielu sietää ja sormista pääsee.

Jotenkin nautin taas hirveästi tästä kotona olemisesta. Lapset on helpossa iässä, mulla on useammin kädet vapaana näihin omiinkin juttuihin. Juuri tuossa ystävä kyseli, että tuleeko muiden ihmisten vapaapäivistä kateellinen olo. Vuosi sitten omituisella lailla tuli, joten tiedän mitä hän tarkoitti: oma arki kun jatkui ihan yhtä työteliäänä ja samanlaisena tunnista toiseen, viikonpäivästä riippumatta. Nyt päivissä on paljon tilaa, ja miehen vapaapäivät tuntuvat itsellekin vapaapäiviltä.

Hauska uusi asia tässä arkirytmissä on mahdollisuus kavereiden lautapeli-iltoihin, joita kovasti oon kaivannut. Kun pienet nukahtavat, soitetaan pelikaverille, joka putkahtaa parissa minuutissa paikalle. Pelataan yksi peli päästään vielä ihmisten aikoihin nukkumaan. Vähän kyllä mietin, että pitivätkö pojat mun pelikäyttäytymistä tylynä: keskittymiseni kohdistui muiden pelivuorojen aikana tietenkin mihinkäs muuhun kuin virkkaamiseen... (Pelivinkkaus: Power Grid)

Pyöreä pitsiiina

Löysin kaapista nypläykseen tarkoitettua lankaa ja virkkausvimmassa otin sen koukulle. Kiinnostavaa pyöreän pitsiliinan mallia sitten en löytänytkään, joten lähdin vain kokeilemaan päästäni. Kierrosten pidentyessä on tosin tylsää tajuta, että pari viimeistä kierrosta ei oikein toimikaan. Joten ei muuta kuin purkamaan. Langan käyttökestävyyttä en kyllä osaa arvioida, kun tuntuu niin hentoiselta, mutta ainakaan se ei ole tehdessä/purkaessa kertaakaan katkennut. Pikkuisen pienemmän koukun tämä olisi kyllä vaatinut (mulla oli 1,25).

Pieni ja hentoinen mytty

Oikeastaan tykkäänkin tästä mallista,
vaikka tehdessä erilaiset kuvioit näyttivät liian irrallisilta.
Ties vaikka saisi vielä pari kierrosta lisää?

Kaikenlaista, ei paljon mitään.

Päivä, jolloin iltakahvit on tarpeen. Hohhoi, kun väsyttää! Pitsiä on pukannut koko päivän, pitäisi muistaa jumpata hartioihin eloa ennen kuin on myöhäistä.

Missattiin kerho, kun lapset on kipeitä. Tai isompi enää köhii ja satunnaisesti pärskii, mutta pienempi aivastelee semmoisia puolen metrin mittaisia räkävanoja. Ja vinkuu ja vikisee kaikelle. Mä kaipaisin vaihtelua arkeen. Tuntuu, että viikonlopusta on jo ikuisuus... Lisäksi mä kaipaisin "työmatkaa", tai paremminkin "kotimatkaa". Sitä vartin hengähdystä puoli neljältä, kun mr Pii tulee töistä. Nollaavaa siirtymää "työpäivästä" perheen yhteiseen iltaan.

Tuon tänään valitettavasti missatun kerhon lisäksi en juuri ihmisiä täällä kotikaupungissani näekään. En tiedä, voinko syyttää pelkästään kulkuneuvon puutetta siitä, että oon niin hidas ystävystymään. Kaipaisin päiväkahviseuraa, mutta kynnys on niin korkea, kun oon säiden ja sitäkin pahemmin motivaation armoilla lähtemisen suhteen. Mutta että yli vuosi, enkä vieläkään oo saanut aikaiseksi tällä rintamalla mitään mainittavaa.

Ryhdistäydy, sanoisin itselleni, jos olisin joku, jolla nämä tutustumisjutut sujuu paremmin, kuin itselläni.

Ja sen verran on muuten tässä välissä mainittava, että vaikka nyt näyttää blogiin valuvan vain juttuja valivaliäänensävyllä, niin ihan kivaa ja mukavaa arki on ollut. Hyvälläkin lailla on monta rautaa tulessa. Jossain vaiheessa päivää virta vain loppuu.

En tiedä miksi, mutta oon nähnyt viimeaikoina koulu- ja opiskelu-unia. Ja niissä on taas jotain sellaista tunnelmaa, jonka tiedän kumpuavan asioista, joita käyn läpi. En vain vielä keksi, mistä tarkalleen.

Jossain unessa olin aloittanut uudelleen yliopisto-opinnot. Mulla oli täysin motivaatio hukassa ja ihmettelin niitä innokkaita, nuoria opiskelijoita. Ja enemmän ihmettelin sitä, miksi ihmeessä olin enää hakenut opiskelemaan. Ei huvittanut opiskelijaelämä eikä opiskelukaan. Toisessa unessa olin yläasteella ja tyylistäni poiketen lintsasin jatkuvasti. Eräällä kurssilla en ollut käynyt ollenkaan, unohtelin mennä ja toisaalta keksin tekosyitä olla menemättä. Ja sitten kuitenkin ahdistuin, kun en mennyt. Viime yönä olin ala-asteella. Aikuisena, mutta oppilaana. Ja jännitin kauheasti tunteja ja omaa suoriutumistani luokassa.

No, mitä nämä nyt sitten tarkoittavat? En saa otetta. Päällimmäiset uniin liittyvät tunteet on varmaankin hämmennys, epävarmuus ja tunne siitä, että olen väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta jotenkin en nyt saa tuotua niitä tähän hetkeen ollenkaan. Hmmm... Jotain elämänkoulukokemuksia  nuo nyt varmasti ovat... Tiedä sitten... Ei tullut oivallusta tällä kertaa, ei.

Ja kun nyt olen tähänkin asti tekstiä pomppinut epäjohdonmukaisesti asiasta toiseen, niin vinkkaanpa tässä kohtaa hauskaa äänikirjaa: Karhukirjeitä Karhumäestä. Poikahan siis kuuntelee kiltisti päiväuniaikaan äänikirjoja, ja tällä hetkellä on kirjastosta lainassa tällainen cd. Ensin kuuntelin seinän takaa, että mitä ihmettä siinä tarinassa kerrotaan, mutta lähempi kuuntelu paljasti Amalian uhkaavan syödä "hatullisen pastaa" ja "vettä tuli kuin Esteri Perälän romaanissa Vedenpaisumus" (nämä olivat nyt ihan muistinvaraisia lainauksia). Automatkalla kuunnellessa naurettiin Pojan kanssa ihan eri kohdissa. Minä yleensä siinä vaiheessa, kun toivuin turhasta säikähdyksestä, että lukija olisi sanonut jotain rumaa. Tai silloin, kun joku vastusti kaikkea luonnotonta, kuten homosapienssuhteita. Tai kirjoitti vahingossa Amalian nimeen M:n tilalle N:n.

Onnistuneesti jatkuneen karkkitauon aikana nuo kuvan keksit maistuvat päivä päivältä makeammilta.Kummallista.

(Yritin lukea tekstiä esikatselussa läpi, mutten itsekään jaksanut loppuun asti. Eli onnittelut sinulle, joka jaksoit.)

Pitsiliinoja ja hyväntekeväisyyttä

Mainitsin hyväntekeväisyyssynttärit viime kirjoituksessa. Avattakoon vielä sen verran, (vaikkapa vinkiksi juhlia järjestäville) että Ystävän 30-vuotisjuhlissa laitettiin hyvä kiertämään yli 20 naisen voimin. Synttärilahjat annettiin Sankarin toiveesta Operaatio Joulunlapsen muodossa. Itse jopa vielä niinkin helposti, kuin virtuaalisena lahjana. (Tässä taas vinkki tulevan kulutushysterian aiheuttamien tunnontuskien kanssa painiville.) Synttäreiden hauskin ohjelmanumero oli huutokauppa: kukin toi tuotteen tai pari myytäväksi: leivonnaisia, käsitöitä tai itselle tarpeettomaksi muuttuneita tavaroita. Minä toin pikkuisia pitsiliinoja. Parhaani mukaan yritin myös huutaa tavaroita itselleni, mutta innokkaammat huutajat veivät suosikkini nenän edestä. Höh.

Viikonlopusta alkaen mulla onkin sitten ollut taas virkkausbuumi. Nopeatekoisista pikkuliinoista innostuneena väsään niitä jatkuvalla tahdilla lisää (tulossa on toiset myyjäiset) ja kävin jopa lainaamassa pitsikirjoja kirjastosta. Voi voi, hartiaressuni, vähän jo alkaa kuumottaa...

Ja vaikka huutokauppa oli omalta osaltaan hauskin osuus juhlia, oli silti ihan kaikkein parasta ne ihmiset. Ihania läheisiä naisia, ihania harvemmin nähtyjä naisia ja naamoja ihan vuosienkin takaa. Ihana ilta, ihana. Joskin se tarkoittaa aina sitä, että käyn superkierroksilla ja mietin vasta kotona, mitä kaikkea lörpöttelin. Ja tajuan hölötelleeni estottomuuksissani i-han kai-ken-lais-ta. Hups. Älköön kukaan ottako liian vakavasti parisuhdevinkkejäni ja tulevaisuudensuunnitelmillani vitsailua.

Harmitonta halloweenia.

Olisi varmaan tekopyhää olla tykkäämättä halloweenista vedoten sen pakanalliseen taustaan. Onhan moni muukin sellaisesta kehkeytynyt traditio asettunut suomalaiseen kulttuuriin ihan hyvin. Ja hyvin harmittomalla tavalla näitä kekkereitä kuitenkin juhlitaan. Kotikaupungissamme oli vilinää ja iloa, naamiaisasuisia lapsia kiertelemässä iltamyöhään auki olevissa kaupoissa vanhempiensa kanssa. Miksen iloitsisi tästä kaupunkilaiset yhteen kokoavasta tapahtumasta siinä, missä muistakin hyvän mielen tempauksista? Ja iloitsenkin. Vielä, kun ei tarvitse miettiä, pukeutuuko oma lapseni verta tihkuvaksi möröksi, mustahuuliseksi zombiepimuksi vai hurjaksi noidaksi. Vielä, kun ei tarvitse murehtia, kiinnostaako heitä sellaiset asiat jotenkin enemmän, kuin toivoisin.

Meidän perheellä oli muuten tosi pelottavat naamiaisasut: isä oli pukeutunut opettajaksi (hui!!), äiti äidiksi (kääk!), toinen lapsista vauvaksi (apua!) ja toinen uhmaikäiseksi (iik...).

Mutta silti. Oon mä vähän vielä tosikko tämän suhteen. Vuosi sitten olin enemmän ja tulevana vuonna varmaan vähemmän. Jokseenkin röyhkeänä kuitenkin koen, että rymistellään tällaista juhlaa pyhäinpäivän alla (ja jopa sen sijaan?). Ja sitä paitsi inhoan kummituksia, pääkalloja, sotkumeikkejä, hämähäkkejä ja tehdaskurpitsalyhtyjä. Ja sitä halloweeninoranssia myös, ainakin mustaan yhdistettynä.

Siksi onkin kiva juhlistaa tulevaa viikonloppua ihan toisenlaisissa kekkereissä. Hyväntekeväisyyshengessä. Huomiseen!

Tämä lempeä kurpitsapää asusti silloisen naapurin pihalla 3 vuotta sitten.
Ei halloweenin takia, vaan ihan sadonkorjuuhengessä.
(Oli muuten ihan VALTAVA kurpitsa!)