Vinkatkaas, viherpeukalot!

Katselin tuossa meidän puutarhaa, ja syksyltä alkaa sielläkin näyttää. Moni juttu repsottaa sinne tänne, mutta en tiedä, mitä niille pitäisi tehdä! Kun etsittiin meille taloa, vannotin isosta tontista haikailevalle mr Piille, että puutarhanhoito jää sitten hänen vastuulleen. Jotain voisin kuitenkin puuhata, aina silloin tällöin. Jos tietäisin, mitä...

Kiertelin kameran kanssa kohteet ja kyselen teiltä, koska tiedän, että täällä blogissani (ja meillä kotona) on ainakin joskus piipahdellut porukkaa, joka osaisi näihinkin kysymyksiin vastata. Edes yhteen tai kahteen.

1. Pitääkö kukkapenkkiä lannoittaa jo syksyllä? Millaisella lannoitteella? (Tämänkesäiset liljaressut olivat paljon nuivempia, kuin viimekesäiset...)
2. Tuolla törröttää ruusunvarsi, jonka en muista näyttäneen hienolta koko kesänä. Jos haluan sen runsaammaksi ja kukkimaan, voinko leikata töröä nyt lyhyeksi? Vai kaivanko koko roskan pois?
3. Tuijista on kasvanut valtavia möhköjä. Voiko niitä klipsiä mistä kohdasta vain? Vasta keväällä?
4. Kuvissa ei näy, mutta kukkapenkeistä löytyy kaksi sellaista matalaa kuusen näköistä syheröä, jotka ovat talven jälkeen muuttuneet kuiviksi ruskeiksi, kuolleiksi. Onko niillä enää mahdollisuuksia, ja miten niitä voisi elvyttää? (Ei sillä, en kyllä edes tykkää niistä.)
5. Vanhat törröttäjät, liljan varret, voiko ne vain katkoa, vai pitääkö antaa lumen haudata?

6. Tuo mäntyhässäkkä pääsi kasvamaan, kun ilmeisesti olisi pitänyt tuoreet kerkät keväällä nyppiä pois. Voiko sitä katkoa enää, vai onko kerkkien kerääminen ainoa tapa rajoittaa kasvua? Samaa voisin kysyä vastaavien kuusisyheröiden suhteen (mm. yläkuvassa alaoikealla).

7. Noi kaksi pikkupusikkoa ovat ymmärtääkseni samaa lajia, kun taaemmat pusikot. Mitä niille on tapahtunut ja elpyvätkö? Mietittiin, että oisko tuohon kohtaan kasattu lunta talvella erityisesti, mutta ei kyllä olla. (Kiva pieni pihlajakin sinne ilmaantunut.)

8. Haketta varmaan kannattaisi lisätä keväällä tuohon pohjalle?

8. Pitääkös tälle kivikkopuutarhaosuudelle tehdä jotain?

9. Haluaisin, että viinimarjapensaat olisivat pieniä ja söpöjä. Eivät vissiin ikuisesti ole? Voiko kuivat oksat karsia syksyllä vai odotetaanko kevääseen?

10. Oho. Siellä kivikossa on lähtenyt elämä rönsyilemään... (Oho, ei tullut kysymystä, mutten jaksa muuttaa numerointia.)

11. Mitäs he ovat nimeltään? Voiko näitä lyhennellä mielensä mukaan? Ilmeisesti keväällä?

Ohhoh. Oonpas mä ihan pihalla näistä asioista... Ja vaikka en (sanottakoon vielä kerran) ole mikään puutarhaihminen, voin todeta, ettei tämä ole unelmapuutarhani. Oikein kun asiaa mietin, huomasin, että havuparatiisin sijaan nauttisin jostain väljemmästä, ja kukkaisammasta. Ja vaikka arvostan haravoinnin vähyyttä, tykkäisin kyllä isoista lehtipuista, vanhoista vaahteroista jne. Mutta en sentään usko, että lähtisin kovin äkkiä muutoksia suunnittelemaan...

12. Mitkä ovat tärkeysjärjestyksessä ekat jutut, jotka pitäisi nyt hoitaa?
13. Kuka haluaa hommiin? (heh...)

Äitille intokankkia!

Kolmikko lähti kauppaan ja sain jäädä yksin tankkaamaan hiljaisuutta. Kirjoitin Pojan kanssa kauppalistan, jonka se välittömästi oppi ulkoa. Erityisesti muistutteli itseään ääneen kohdasta "äitille intokankkia". (Perjantaipalkinnoksi ja uuvahdusta lievittämään.)

Mr Pii soitti kaupasta tarkennuksia ja taustalta kuului höpötys "minä poimin äitille intokankkia". Sitä oli kuulemma koko kauppareissun höpöttänyt. Ihana.  Kohta tulivat kotiin ja ennen kuin ulko-ovi oli auki, kuului iloinen hihkunta: "Äiti tuu kattoon! Täällä on sulle intokankkia! Mutta syö vasta ruoan jälkeen." Ja siellä huutelun seassa huhuili toinen "äittää, äittää, äittää". Oih.

Ja olivatpa oikein jättisäkillisen poimineetkin!  Kurkkaan pussiin ruoan jälkeen. Vasta sitten näen, koostuuko kokoelma pelkästään alarivin karkkitarjonnasta.

Kun tulivat kotiin, tajusin olevani oikeasti kipeä, enkä vain viikosta nuutunut. Lepuuteltu kurkkuni oli tunnin hiljaisuudessa kadottanut äänen ja ihmettelen nielaisemaani piikkipalloa. Mutta eipä kai, enköhän mä vähän voi sairastellakin, nyt kun viikonloppukin tuli. (Enkä oikeasti ajatellut tätä semmoisella marttyyriäänensävyllä, vaan ihan reippaan iloisena toteamuksena. Silleen, että nyt mieluiten, nyt, jos joskus.)

Kotihoitaja ja keltainen rinkula

Meidän perhettä on jo melkein viikkokaupalla piinannut sitkeä pieni flunssa. Ensimmäinen on kai päässyt jo peruskuntoon, mutta me loput ollaan puolikuntoisia. Aamuisin vedän lisää vaatekerroksia päälle, kun mikään ei riitä. Iltapäivällä tulee läkähdyttävän kuuma ja päänsärky.

Hihittelin kerrospuetulle peilikuvalleni, tai lähinnä sen keltaiselle yksityiskohdalle: Arjen innovointia on vauvojen lelurenksulla kätevästi kurittaa vallatton huivi.

Sanoin jo aikaisemminkin, mutta sanon taas: Mä niin oon onnellinen, että oon kotona. Oon pienen henkisen väännön jälkeen saanut niskalenkin ajatuksesta, että olen vapaaehtoisesti kotona, ja että se on sallittua ja mahtavaa. Äitiyslomahan on itsestäänselvää kotonaoloaikaa, iloineen ja haasteineen. Kun äitiysloma (jo ennen kesälomaa) päättyi ja vaihtui tavalliseksi kotiäitiydeksi, koin siis pienen kriisin. Jonka aiheutti se, että elämä tuntuu ajoittain ihan liian kivalta ja helpolta. Mietitytti, että saako aikuinen viettää arkipäivänsä näin, kotona rennosti puuhastellen tai joskus ihan puuhastelemattakin. Leikkien, ruokaillen, lasten touhuja seuraillen. Välillä ihan telkkariakin tuijotellen. Kotona lojumista yleisesti kritisoidaan, joten onko tämäkin sitä, vai jotain erityisempää? Vaan kylläpä oikeasti tiedän, että tärkeää kotona olemista tämä on. Arvostan valintaani itse, ja uskon, että moni muukin arvostaa. Ihanaa, että saan nauttia tällaisesta elämänvaiheesta. Ja vastapainoksi tulee niitä päiviä, jolloin riiviöt riipivät hermoja ja toivoisin niin, että saisin kuskata heidät jonkun muun hoidettavaksi.

Ärsytti kuunnella eduskunnan istuntoa, kun siellä koitettiin kotihoidontuen uudistuksia perustella miesten ja naisten mahdollisuuksilla tasavertaiseen urakehitykseen. On hyvä, että naisten ja äitien urasuunnitelmia pidetään tärkeinä, sillä kyllä meistä äideistä saa löytyä uraohjuksia ja niitäkin hyviä äitejä, jotka haluavat töihin. Mutta en oikeasti usko, että moneltakaan menestystä tavoittelevalta äidiltä olisi jäänyt ura kehittymättä perheen takia: kyllä uraorientoituneet ja kunnianhimoiset ovat varmasti löytäneet tavan edetä ja menestyä, mahdollisesta lisääntymisestään huolimatta. Enkä oikeasti usko, että kukaan äiti kokee tätä uutta esitettyä "mahdollisuutta" vapauttavana ja mitenkään aikaisempaa helpottavampana työelämään palaamisen kannalta. Jos tätä asiaa halutaan jollakin tavalla perustella, niin perusteltaisiin sitten suoraan sillä, että äitien verovarat todella ovat NIIN valtavan tärkeitä yhteiskunnalle, että heidät on saatava töihin. Tai oikeastaan pitäisi siis tietenkin myöntää, että molempien vanhempien verovaroja tarvitaan, koska sitähän tällä uskoakseni haetaan: ettei kumpikaan vanhemmista jää pois töistä. (Olkoonkin, että lasten päivähoitoon laittamisellakin arvelen olevan joitain kuluja yhteiskunnalle.)

Mulle riittää aivan tavallinen työ ja tavallinen toimeentulo. En ole erityisen kunnianhimoinen työn suhteen tai muutenkaan urasuuntautunut. Enkä ajattelisi toisin, vaikka en olisi äiti. Mutta vielä vähemmän nyt, kun koen tällä hetkellä äitiyden hyvin tärkeänä urana. Elämäntehtävänä suorastaan.

Pidän tämänhetkisen tietoni valossa kotihoidontuen uudistusta perusteineen aika naurettavana.

Autopöksyt

Eilen iski äkillinen inspiraatio ommella jotain. Arvelin, että Pojan housulaatikko kaipaa kipeimmin täytettä. Kaapista löytyi mustaa collegea, mutta laiskuuttani huitelin saumat ja tikkaukset valkoisella langalla. Ja laiskuuden lisäksi perustelin itselleni valkoisen langan käyttöä sillä, ettei Poika varmasti halua ihan mustia housuja. Ja pianpas tuli sen koneen ääreen ilmoittamaankin. Yhdessä sitten mietittiin, että tehtäisiinkö housuihin joku kuva. Päädyttiin punaiseen autoon, jolle Poika itse penkoi nappilaatikosta renkaat. (Saatoin vain ihan vähän ohjailla valintaa...)

Leikkailin housut ottaen silmämääräisesti mallia vanhoista housuista. Siinä leikellessä päätin koittaa tehdä taskutkin. Leikkasin, ja mietin, että pitäisiköhän vähän miettiä, ennen kuin leikkaa. Ja aloin ommella, ja mietin, että pitäisiköhän vähän miettiä ja suunnitella ensin. Mutta kappas vain, onnistuivat ihan niin kuin pitikin. Vaikka eipä nämä mitään ompelijatasoa tietenkään ole. Vaan eipä ole tarkoituskaan. Kivat tuli, ja omistajakin  tykkää.

Tein tämmöisen huolettoman laiskuriaplikoinnin, trikoopalasen vain surruttelin paikoilleen.
(Se muuten ajaa tuohon suuntaan kompromissisyistä:
Poika ei suostunut ekaan ehdotukseeni, enkä minä hänen.)

Olin vähän turhan toiveikas, ettäkö malli pysyisi tätä pidempään aloillaan.

Alkoi puskea sängyn ja petarin väliin.

Mutta tulipa heti testattua, että pöksyt ei kinnaa leikeissä.

Mutta nyt äkkiä kahvinkeittohommiin, jos meinaan ehtiä ennen kuin yksi herää ja toinen kyllästyy päiväleposatuihin.

PS Olisipa mulla parempi ompelukone...

Nyt saa etsiä!

Hmmm..?

Ai olitkin kaapissa!

...Epäillyttävästi hytkyvä peittokasa...

Nojatuolin takana, löydetty, hihii!

Oven takana, hehee!!

Sohvan takana, hihihii!

Minä istun keittiössä kahvikupin kanssa ja vain huikkimalla seuraan lasten piiloleikkiä. Välillä ylläpidän fiilistä hihkumalla mukana. Ja hihkun mä vähän ihmetyksestäkin: Ne ihan oikeasti osaavat leikkiä keskenään piilosta!

Ei haittaa, että Pienempi on vielä vähän huono etsimään, koska Isompikin on vielä vähän huono menemään piiloon. Ja pysymään siellä. Täydellinen parivaljakko.

Luokkakokous

Lokakuussa olisi yläasteen luokkakokous. Kaupungin koko ikäluokkamme. Ensin hihkuin innosta, totta kai menen. Nyt alan jänistää. Minkähänlaisena ne muut muistavat mut? Millainen silloin olinkaan? Minkäslaisia ne muut olivatkaan? Yläasteaika ei ollut kulta-aikaani, vaikkei se kamalaakaan ollut. Olin outo muiden joukossa (varmaan kaikki yläasteikäiset kokevat niin...), joskin ihan iloinen ja tyytyväinen. Olin vähän eri aaltopituudella (ja pituuskäyrillä), kuin teinit. Sellainen napero kaikin puolin, vähän vääriin ympyröihin ja puheenaiheisiin eksynyt. Eiväthän ne edes tunnistaisi mua! Ja kieltämättä facebookin tapahtumakutsuun ilmoittautuneista en itsekään kyennyt suurta osaa tunnistamaan. Joudunko vain noloihin tilanteisiin, joissa reagoisin samalla tavalla, kuin 14-vuotiaana olisin reagoinut? Luullen olevani jotenkin eriarvoinen niiden coolien kanssa. Nyt tiedän, etten ole, mutta jos ne coolit vaikka edelleen luulevatkin olevansa tärkeämpiä, kuin muut, saatan itsekin alkaa äkkiä uskoa niin.

Uskallanko mennä? Ja mitä hyödyn, jos menen? Näytän, että kasvoin sittenkin aikuiseksi, montaa heistä varmasti pidemmäksi. Rehvastelenko sitten saavutuksillani: Mun mieheni on se kaikkien mielestä suloinen poika alemmalta luokalta, ja nyt itselläni on kaksi yhtä suloista lasta. Opiskelin idyllisessä kaupungissa hyvän ammatin, ja vietin hauskaa opiskelijaelämää. Se oli vasta sitä kulta-aikaa, jos ei nykyaikaa lasketa. Nyt asun kivassa talossa mukavassa kaupungissa, leikkien aikuista asiakasomistajuuksineen ja asuntolainoineen. Asiat on kaikin puolin mennyt nappiin. ...Tai ehkä en uskalla sanoa mitään. Tyypit katsovat vain, että tuota pitkää tyyppiä en muistakaan, ja moikkaavat seuraavaa. Ärsyttävää, että tässä vaan ajatellessakin itsetunto taantuu yläastelukemiin.

Millä mietteillä itse tapaisitte koko yläasteaikaisen porukan? Onko täällä teitä, jotka tulette/menette juurikin kyseiseen tapahtumaan? Tai jotka jätätte tulematta? Miksi?

Duunimietteissä

Tajusin juuri, että Pikkiriikkinen on nyt samanikäinen, kuin esikoinen oli mennessään hoitoon. Oliko sekin tosiaan noin pieni silloin? Vein sen hyvillä mielin, koska halusin töihin, ja tiesin, että Poika pärjää. Hoitopäivät olivat lyhyitä, Poika nautti ja omatuntokin piti ratkaisua hyvänä. Nyt halusin kuitenkin tehdä toisin. Olen niin tyytyväinen päätöksestäni jäädä kotiin.

Politiikkauutiset ovat taas saaneet miettimään työelämää ja kääntäneet ajatukset pärjäämiseen kotiäidin tuloilla. Hehe, "tuloilla", hehe... Ja kieltämättä niitä työhön liittyviä ajatuksia on alkanut tulla jo siksikin, että välillä kaipaan jotain mielekästä tekemistä kotona olemisen ohelle. Jotain, mitä voisin puuhastella viemättä lapsia hoitoon (pienimuotoisia projekteja, tekemistä kotoa käsin tai iltatyötä...?) Lisäksi olen alkanut kyseenalaistaa ammattivalintaani. Siksikin mielessä pyörii vaihtoehtoiset tavat elää työelämää. Tuntuu, että voisin ihan mielelläni olla vaikkapa seuraavat 5 vuotta jotain muuta, kuin opettaja. Jotain muuta JA kotiäiti. Opettajan työ on oikeasti raskas, ainakin näinä ensimmäisinä työvuosina. Se verottaa vapaa-aikaa ja vaatii kykyä olla epäinhimillisen kärsivällinen, pehmeä, kova, välittävä, itsevarma, päättäväinen ja rohkea. Haluanko vapaaehtoisesti kuormittaa itseäni sellaisella työllä, varsinkaan näinä vuosina, kun samoja ominaisuuksia vaaditaan omienkin lasten kanssa?

Päätin jo ala-asteella ruveta opettajaksi. Jossain vaiheessa päätin toisinkin, joskaan en keksinyt korvaavaa uraunelmaa. En vain jotenkin osannut silloin (tietenkään) nähdä kaikkia olemassa olevia vaihtoehtoja, puhumattakaan niistä poluista, joita kautta voisin muita haaveita toteuttaa (kuten astronautti, delfiinin kouluttaja ja taiteilija). Vaikka olenkin aina opettaessa nauttinut työstäni ja tiedän, että taas nautin, kun niihin hommiin palaan, olen kuitenkin viime aikoina miettinyt aivot sauhuten, voisinko olla välillä jotain muutakin. Sitten joskus taas, kun kokopäiväinen kotiäitiys ei enää tunnukaan tarkoituksenmukaiselta.

Ideoita? Työtarjouksia?

 (En nyt saa tähän kuvaan aasinsiltaa sanoina. 
Päässäni se on, mutta en jaksa maanitella sitä ulos)