Ajatusten tutut kehät

Uuvahdan ja nuupahdan työtaakkojen alle. Henkisten ja konkreettisten. Hiihtoloma saisi olla pidempi ja siihen olisi kiva lipua hellemmin. Nyt mennään ympäripyöreillä jo toista viikkoa ja tappiin asti vedetään kiihtyvällä vauhdilla.

Mutta voi ihme, että oon siitäkin huolimatta nauttinut tällä viikolla! Siinä samalla, kun kuumeisesti mietin, missä sitä mahdan ja haluan olla ensi syksynä. Ja samalla, kun sitäkin mietin, riittävätkö voimat edes kesäkuuhun asti. Silti on niin ihanaa huomata, että ympän kokeessa ovat osanneet vastata niin kuin piti, ja alkavat jo muistaa, mitä ovat konjunktiot. Kuinka osaan antaa koristunnilla taitavillekin pelaajille vinkkejä siitä, miten pallo lähtee tarkemmin kohti koria. Ja kuvistunnilla kuuntelevat ja seuraavat korva tarkkana, kuinka akryylimaalien kanssa kannattaa toimia ja kuinka kaikki haluavat lopulta tehdä mallini mukaan, vaikka annoin vapaat kädet. Nautin olla laumanjohtaja. Nautin olla opettaja. Mutta olisiko viisaampaa olla välillä tai lopulta jotain muuta? Kun se ottaa niin hirvittävän paljon, kaiken, ainakin tällä hetkellä.

Aina samat pohdinnot... Vahvistuuko kutsumus vai kutsuuko jokin uusi suunta? Vai jäänkö leijumaan tähän kohtaloon vain siksi, etten keksi muuta?

Tämä tuskin on viimeinen kerta, kun tätä ääneen pohdin. Koska mikään tuskin äkkiä itsestään ja yrittämättä muuttuu, ja koska tasapainoilua se on varmasti ihan jokaisella tätä työtä tekevällä muutenkin.

En ollut tyytyväinen duuniselfieen (ylhäällä).
Yritin ottaa uuden, mutta puhelin kaatui ja sain vain tämän hassun vinksahduksen.
Se kuvastaakin lopulta ihan hyvin työtunnetilojani:
Sekavaa, värikästä, vinksahtanutta, mutta jotenkin kiehtovaa silti.