15.12.2012

Extemporeblogi


Ylitäytetty arki ja mieli eivät oikein jätä tilaa harrastuksille ja itsensä toteuttamiselle. Olen tässä syksyn aikana miettinyt vastausta tarpeeseeni purkaa mieltä ja ennenkaikkea todistaa olemassaoloani.  No, siispä perustin blogin. Pidin sitä vajaan viikon itselleni, nimettömänä. Ei yhtään lukijaa, mistäpä olisi nimettömälle tullutkaan. No, nyt laitan tämän kaiken oman nimeni ja kuvani alle. Pelottaa. Olen huono jakamaan itsestäni muutakin kuin kiiltokuvaa. Voi olla, että tästä tuleekin sellainen, katsotaan.

Olen kotiäiti, minulla on kaksi pientä.  Poika täytti kesällä kaksi, tyttö syntyi elokuussa. Itse täytän tiskikonetta, pyykkikonetta, sudokuja ja ensi vuonna 30. Olen Heidi, muuten.

Kesällä muutimme uuteen kaupunkiin, omaan kotiin. En juurikaan tunne täältä vielä ihmisiä, vaikka koitankin lasten kanssa harrastaa kerhoilua. Oma ”uusi harrastus” tuntuu umpihangessa hiihtämiseltä (=ei oikein tempaa mukaansa), en osaa vielä olla vauvasta erossa.  Enkä muista, miten ollaan aikuisten seurassa. Mutta mulla on tarve olla olemassa. En saa facebookissa yrityksistäni huolimatta aikaan ”Poikani kakkasi pottaan” –päivityksiä, vaikka aika usein tuollaisten iloisten elämänetappien kohdalla tulee mieleen ensimmäisenä kuuluttaa se koko fb-ystävistölle. Mutta en osaa. Liian tiukka itsesensuuri. Nyt kuitenkin aion yrittää. Aion huutaa täältä neljän seinän sisältä, että vaikka en esimerkiksi viime viikolla poistunut kodistani kuin 2 kertaa, niin MINÄKIN OLEN OLEMASSA!

..ja sitten äkkiä päiväkahville, ennen kuin joku herää.

Kahvitauko

12 kommenttia:

  1. nää on ihania, kaikki! en keksi kuin yhden haittapuolen, ja se on se, että tulee hirmuinen ikävä! ihanaa, että olet olemassa, myös ääneen. (Ehkä huomaatkin, mutta niin minäkin...)

    VastaaPoista
  2. Kaimasi sanoi hyvin. Ja pidän kirjoitustyylistä. Ja vaikka tällä hetkellä monet mun aiemmin lukemat blogit onkin muuttunut vauvablogeiksi ja se ärsyttää, niin tätä jaksan varmasti lukea, vauvoista huolimatta.

    VastaaPoista
  3. Ihania, ihania juttuja! Ja niin osuvia, ainakin mun arkeeni. Miten sitä aina tuleekaa hermostuttua, vaikka haluaisi toimia muuten. Hmph. Ihan tuli haikean iloinen olo tätä lukiessa! -Elina

    VastaaPoista
  4. minä täälä luen ja porajan niin etten eteeni näe. Jatka samaan malliin,se tyhjentää päätä ja täyttää sydäntä muullaki kuin kiukulla.toivoo muori

    VastaaPoista
  5. Tää on parempi kuin fb-päivitykset! Ihanaa kuulla (ihan kuin istuis kaffilla jossain juttelemassa...) teidän arjesta ja ajatuksista. Ikävä kyllä tulee ;) T:Hanna

    VastaaPoista
  6. Jotenkin vähän hämmentääkin palautteenne, mutta kivaa. Kiitos kaikille. :)

    VastaaPoista
  7. Outoa, miten monia eri tunteita tuli sun tekstejä lukiessa: iloa, ymmärrystä, sympatiaa, huvittuneisuutta, kaipuuta, liikutusta, oivallusta jne. (ja pakko myöntää, myös kateutta siitä, että ehdit tehdä jotain päiväunien aikana) :)

    Ihanasti kirjoitat, hyvällä tyylillä ja aidosti! Tätä lukee mielellään (aina sunnuntaisin kun ehtii nettiin :D), jatka ihmeessä hyvin alkanutta harrastusta!

    Tekis kyllä hyvää itsellekin tällainen "pään purkaminen", mutta pelkästään sekin auttaa, että tietää toisillakin olevan samantyylistä elämää iloineen ja haasteineen. :)

    Riitta

    VastaaPoista
  8. Tuu hei Riitta tänne sitten purkamaan, jollet omaa purkupaikkaa perusta. Ja oon huomannut, että on jotenkin voimaannuttavaa "pakottaa itsensä ehtimään" edes tämän verran. Kyllä tämä siis harrastuksesta menee. ;)

    VastaaPoista
  9. Nyt saatiin netti tänne uuteenkin kotiin, ja pääsen kunnolla lukemaan! :) Ihanalta vaikuttaa, juuri sellainen sun tyylinen blogi. <3 tulen varmasti lukemaan ja kommentoimaan jatkossakin. Ikäväkin teitä yrittää olla, tulkaa kylään. ;)

    VastaaPoista
  10. Hei jee, ootte päässeet uuteen kotiin?! Onnea! :)
    Kyläillään, siitä on kotona ollutkin hetki sitten puhetta. Kuulostellaan tarkemmin puhelimitse!

    VastaaPoista
  11. Kävin täällä lukemassa näitä sun puolentoistavuodentakaisia juttuja mihin viittasit. Ja totta tosiaan, samalta kuulostaa meidän arki! "Tää on vaihe joka menee ohi". Niin ihanaa ja kamalaa kuin se onkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin vasta tämän kommentin, oho! Mutta kuten sanottua, se menee ohi. Mä poimin tällä hetkellä lohtua niiden sanoista, jotka väittävät, että uhmaikä hellittää jossain vaiheessa. ;) Mut kyllä se toisen lapsen vauvavuosi on ollut tähän asti ajoista vaikein, vaikka toki ihanakin. Ihanan kamala, kuten sanoit. :)

      Poista