Monesti, vaikkakin aikaisempaa paljon harvemmin, tulee olo, että pitäisi kertoa jokin kiva tilanne päivästä blogiin. Toisin kuin ennen, jää usein asiat läpikäymättä täällä, jauhan ne muualla tai jätän sikseen. Luulen (taas), että olen löytämässä itsestäni uutta elämänvaihetta, jossa lepo ja kuormitus ovat sopivammassa suhteessa, kuin viimeisten kahdeksan vuoden aikana olen kokenut. Kääntöpuoli on, että täytän arkea kotona nyhjäämisen ja palautumisyritysten sijaan kaikenlaisella muulla. Kalenteri on tiivis, ja iltapäivähoidosta hakiessa pitää hoputtaa, että nyt jo autoon, että lättytaikina ehtii turvota vielä illaksi.

Tänään kuitenkin kiva ilta päätyy blogiinkin asti. Päivän porhalsin töissä tauoitta ja iltapäivän kokouksen jälkeen hurautin pientä ylinopeutta kotiin vääntämään sitä äsken mainittua lättytaikinaa partioiltaa varten. Pelastin omani (ja varmasti myös perheen) hermot hakemalla kuulosuojaimet apuvälineiksi heti samaan aikaan, kuin lättytaikinasangon ja vispilän. Tätä niksiä pitäisi oikeasti hyödyntää todella TODELLA paljon useammin. Äänet hermostuttavat, kun yritän saada jotain tehtyä. Peltorit sulkevat pois terävimmät äänet, mutta muuten olen jotakuinkin tilanteissa mukana ja läsnä.

Sateinen, kylmä ja tuulinen sää laittoi miettimään ulkona vietettävän illan vaatetusta. Vedin jalkaan monta kerrosta vaatetta ulkohousujen alle, mm. raitavillahousut. Hihkuin tulevani Katti Matikaisena paikalle, mihin 8-vuotias puuskahti, että "Kunhan vain et nolaa mua." Excuse me, nolaa SUA? Pöyristymisestä huolimatta olin myös innoissani: kyllä, lapset ovat kasvamassa, ja kuulostavat siltä. Siitä en ollut innoissani, että samaisesta syystä en saanut heistä jokaiselle niin paljoa vaatetta päälle, kuin mielestäni olisi ollut tarpeen. Ei kuulemma Todellakaan Tuu Kylmä eikä muuten Todellakaan tarvi laittaa villapaitaa väliin.

Ilta oli jotenkin huippu ja hyvä ja huippuhyvä. En tiedä, kokivatko muut niin, mutta mulle se oli sellainen. Karmeasta säästä huolimatta. Hymyilytti tajuta, että paikalla on meidän kutsumanamme kymmeniä ihmisiä, joiden kanssa nauretaan, paistetaan lättyjä, ihmetellään yli lentäviä joutsensaattueita, opitaan uutta, tutustutaan uusiin ihmisiin ja vanhoihinkin paremmin, lapset ja aikuiset leikkivät yhdessä ja lopuksi hiljennytään pimenevässä illassa nuotion ympärille. Yhteenkuuluvuutta ja merkityksellisyyttä. Elämyksiä ja ihmettelyä. Isoja pieniä juttuja. Meidän käsistä.

Harrastus, josta jo aiemmin tiesin, että se ottaa niin paljon, kuin itsestä vain suinkin irtoaa. Mutta nyt tiedän myös, että se kyllä antaa vähintään samalla mitalla takaisin.

(Okei, ei ollut tähtitaivasta, oli kaatosade ja lättytaikinaa silmälaseissa.)

Minun Oma Nurkkani

Pelastussuunnitelman mukainen hyggenurkka valmistuu pikkuhiljaa. Hassua, kun töissä tulee yhtäkkiä kutkuttava tunne, kun tajuaa, että pääsee pian kotiin, makuuhuoneen nurkkaan istuskelemaan ilta-auringon rauhoiteltavaksi.


Ihastuin Jyskissä petrolinsiniseen nojatuoliin. Tuolin mustat jalat harmittivat, mutta onneksi keksin maalata ne kultaspraylla. Samalla sprayasin kaikenlaista muutakin: alkajaisiksi mustikanvarpuja ja kiviä. Rahi on tuolin kanssa samaa sarjaa. Tosin kävi hassusti, ja suureksi ihmettelemäni pahvilaatikon sisältä paljastui kotona neljä rahia, joista vain yhdestä olin maksanut. Varastotyöntekijä oli kantanut ostokset autooni, ja vakuutteli, että joskus tavarat tulevat yllättävän isoissa laatikoissa. Varmasti olisin viimeistään painosta tajunnut kyseenalaistaa sisällön. Ilmoitin toki virheestä heti sen tajuttuani, mutta vielä en ole saanut kolmea rahia kuskattua takaisin liikkeeseen.

Tuolin kaveriksi hankin pienen pöydän ja tavoistani poiketen jopa pari koriste-esinettä siihen. Tuo pikkulamppu, joka on pöydän reunassa kiinni, on nyt hyvin epäkäytännöllisellä paikalla. Mutta olkoon, koska kimaltelee ja on söpö.

Kasvi tarttui Prismassa käteeni jäädäkseen. Hintalappu ja nimi puuttui, mutta ihastuksissani päätin ostaa sen hinnasta riippumatta, kun oli niin komea ja erikoinen. Hinnaksi paljastui huimat 5,90 ja nimeksi peikonkämmen.

Moni sisustaja ei pidä ylpeyden aiheena säästeliäisyyttä (eli epädesignia ja mahdollista heikkoa laatua). Itsekin olin etukäteen hahmotellut tarvitsevani jo pelkkään tuoliin useampia satasia. Kävikin niin, että ihastuin halpaan, ja koko nurkkaus tuoleineen, kaikkine kuvassa näkyvine tilpehööreineen (taljaa lukuunottamatta) ja kukkineen tuli maksamaan reippaasti alle kaksisataa.

Matto varpaiden alle on vielä keskeneräinen, mutta jo projektina koristaa kivasti. Kultalanka taas käytössä, kuten huomaatte. Sohvatyyny on myös vielä sinapinkeltaisena samettikankaana keittiön nurkassa ja mahdollinen viihdeyksikkö yhä hankkimatta. Kertokaahan puolesta ja vastaan, telkkari vai tietokone? Meillä kun alkaa olla jo niin paljon telkkarinkatsojia, että kakkostelkulle voisi olla käyttöä. Toisaalta läppäri olisi sisustuksellisesti helpompi, mutta mieluummin ehkä silti kanavasurffailisin, kuin räpläisin facebookia. Mutta toisaalta ja toisaalta? Onko monikäyttöisyys enemmän hyvä, vai huono puoli? Mutta oli kumpi laite vaan, niin haaveilen sen olevan valkoinen.

Tänä syksynä...

Tänä syksynä olen sopivasti energinen. Jaksan kuormittaa itseäni työllä, ja palaudun vapaa-ajalla hyvin. Työ tuntuu useimmiten helpolta. Se kertoo voimavaroista.

Tänä syksynä olen täyttänyt kalenteria uudella harrastuksella. Musta tuli partiolainen ja koen, että teen tärkeää työtä lippukuntamme ja perheiden eteen. Se tuntuu mahtavalta ja vastuun ottaminen tästä on itselleni ylpeyden aihe.

Tänä syksynä olen ajellut paljon lähikaupunkiin. Välillä olemaan yksin, välillä siskoja näkemään, välillä Lankakerhoon, välillä viettämään kahdenkeskistä aikaa jonkun lapsistani kanssa. Se on mulle akkujen lataamista, vaikka oudolta kuulostaakin. Tarvitsen latautumiseen etäisyyttä lähiympyröistäni ja olen tyytyväinen, että olen osannut ja saanut sitä säännöllisesti ottaa.

Tänä syksynä olen välillä räjähdellyt ja rähjännyt. Silloin, kun virta loppuu yllättäen, katkeaa pinnakin ja keittää yllättävästi yli. Onneksi silti harvemmin ja ehkä vähän pehmeämmin, kuin ennen. Ei tule samanlaista pelkoa kontrollin menettämisestä, kuin heikoimmillaan tuli.

Tänä syksynä olen ottanut jo nyt liki koko talvivaatearsenaalin käyttööni. Tuplavillasukat, kahdet housut ulkoliikunnassa, kaksikerroksinen villapipo jne. Nyt istun takan lämmössä ja toivon, että jalat eivät jäätyisi enää tätä pahemmin, se kun alkaa sattua niin hirveästi liian pitkälle edetessään. Tuntuu, että kramppi pamahtaa jalkapohjista takapuoleen asti, eikä olo lämpene millään. Viime yönä nukuin lämmittimet sukissa ja käsissä. Tämä on kyllä aivan älytöntä ja jopa vähän perseestä, jos uskallan suoraan sanoa. Vinkkejä ääreisverenkierron vilkastuttamiseen?

Tänä syksynä olen neulonut monet villasukat. Pitääpä kuvata ne tännekin, kun ovat niin kivan värisiä.

Tänä syksynä olen taas haikaillut lyhyitä hiuksia. Pitäisikö?

Kapeat housut, helpompi kerrospukeutuminen

Mun arkiaamuja värittää jännitys siitä, miten lasten saaminen vaatteisiin milloinkin onnistuu. Lähden hipihiljaa kahden isoimman kanssa ja mr Pii vie hoitoon pienimmän vasta myöhemmin. Yritetään olla herättämättä heitä. Välillä kriittiset pukijat ajautuvat rajuunkin vaatekiukkuun, jos tarjonta ja esimerkiksi sääolosuhteista johtuvat vaatimukset eivät miellytä.

Isoin on oppinut jo hyvin aamurutiineihin ja tietää useimmiten olla järjestämättä hepulia. Osaa neuvotella, jos jokin ei miellytä. Tosin itsekin osaan jo varsinkin hänen kohdallaan vähän ennakoida ja vältellä ärsyttävimpiä vaatteita ja ehdotuksia. Ärsytysvaatteita nimittäin löytyy: liian väljät, liian erikoisen väriset, liian kankeat, kutittavat, oudolta (esim. uudelta) haisevat, liian paksut, liian monet kerrokset, toppavaatteet, kumpparit jne. Keskimmäisellä kiukku tulee yleensä siitä, etten ole löytänyt hänen puettavakseen mekkoa, röyhelöitä tai muuta krumeluuria.

Aloitin ulkohousukauteen valmistautumisen hankkimalla esikoiselle ulkohousujen alle sopivia sisähousuja: riittävän kapeita - ei liian, riittävän yksinkertaisia ja huomaamattomia, riittävän paksua kangasta ettei tarvi kalsareita viileämmälläkään säällä, koska kerrokset vain ei tule kuuloonkaan. Kaupoista en löytänyt kuin tyttömäisiä, ohuita legginsejä ja liian leveitä collegeja. Poikanen kun on vielä niin hoikkakin, ettei kaupan housut siksikään istu hyvin juuri koskaan.

Siispä kävin kangaskaupassa ostamassa paksua collegea, jonka toinen puoli on (anteeksipyyntöni luonnolle) jotain ihanaa pehmeää. Otin mallia vanhoista NOSHin Hero-housuista, jotka oli oikean kokoisina pojan lempparit. Tein heti samalla mallilla kahdet pöksyt. Jälkimmäisiin en jaksanut tehdä taskuja, kun ekojen kanssa mokasin ja säädin riittävästi. Tein kuitenkin niihinkin taskun näköiset saumat koristeiksi, tuli muka jätkemmät.

Persauksen sauma pitää varmaankin vielä vahvistaa sinisellä ompeleella, kun valkoinen saumurisauma irvistää niin härskisti.

Pupunkorvapipo, jonka loppukankaasta askartelin, päätyi olemaan ihan liian pieni kellekään meistä, se on siis uutta kotia vailla.

Pelastussuunnitelma kaamokseen

Arki on ollut kauhean kiireistä. Se käy välillä voimille. Viimeyönä näin unta, että autolla ajaessa syttyi yhtäkkiä akun merkkivalo. Olin vähän hämilläni, kun en ollut koskaan kuullut, että akku voisi kesken ajon tyhjetä. No, auto alkoi äkki hiipua ja oli pakko kaartaa bussipysäkille tuumaamaan. Päivän mittaan tajusin, että juuri noin arjessani vähän on käymässä. Virta on loppumassa vähän yllättäen. Autoon oli tosin unessa tullut jokin isompi vika, mistä tyhjeneminen loppui. Sen osan tuosta unesta en tietenkään toivo tarkoittavan mitään... Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin syksyn aikana ollut tyytyväinen itseeni ja siihen, että "autoni" kulkee päivittäin ja kilometrejä kertyy. Saan aikaiseksi ja arki on mielekästä ja palkitsevaa.

Mutta jännitän talvea. Oon kokoillut itselleni pelastussuunnitelmaa pimeän ja kylmyyden varalle. Oon vahvasti kaamossynkkyyteen taipuvainen. Inhoan syvästi sitä, että koko ajan on kylmää ja pimeää. Tulen entistä saamattomammaksi ja lamaantuneemmaksi. Virtani loppuu heti, kun aurinko painuu puiden taakse. Ja kun varpaita paleltaa, nousee hartiatkin korviin, ja siitähän seuraa lopulta päänsärky.

Selviytymiskeinoiksi olen koonnut itselleni seuraavia asioita:

Kaikki hyggeily, viltit ja kuumat juomat on hyvä alku. Onnellisuutta ja lämpöisyyttä lisäävät villasukat ja villatakit (joita kyllä täytyy varmasti muutama uusi ostaa ja muutama vanha laittaa kiertoon). Olen myös kerännyt mieleeni listaa kiinnostavista telkkariohjelmista, joista muutamaa olisi kiva seurata vaikka lasten kanssa kainalokkain. Sain myös pelastussuunnitelmaani ehdotuksia uudesta harrastuksesta ja etelänmatkasta, joista kyllä molemmat varmasti toimisivat kaamosmasennuksen ennaltaehkäisyssä ja hoidossa oikein hyvin, laitoin nekin korvan taakse.

Yhden mahtavan jutun keksin myös, jonka ehdottomasti haluan ja toivon voivani toteuttaa: Ostopalveluna kodin siivous esimerkiksi kerran kuussa. Jo ajatus saa hymyilemään ja huokaisemaan helpotuksesta! Sotku ja lika lisäävät stressiä, ja pimeän aikaan on niin vaikea ryhtyä  mihinkään (varsinkaan niin epämukavaan, kuin siivoukseen). Joten miksipä en maksaisi jollekin, joka mielellään sen tekisi kotonamme päiväsaikaan! (Ja nyt vastaanotan vinkkejä luotettavista paikallisista firmoista.)

Toinen, mitä olen miettinyt, on oman yksityisen hyggenurkkauksen tekeminen esimerkiksi makkariimme, jossa villasukkanyssykkänyhväilyäni voisin toteuttaa. Nimittäin olohuoneemme on aika usein varattu ja hirveä tarpeeni tankata meluisten työpäivien jälkeen yksityisyyttä, ääriviivojani ja hiljaisuutta ei aina pääse sohvan nurkassa täyttymään.

Hassua, miten tällaisten suunnitteleminenkin hymyilyttää. Harvoin talven odotukseen liittyy mitään positiivista. Kesällä, kun ostin terassille hämäräkytkimellä toimivat valaisimet, oli jokin syy odottaa syksyn pimeneviä iltoja. Nyt, kun illat sitten pimenevät, toimii viidestä valaisimesta enää kaksi... Ilahduttavat nekin tietenkin, mutta vähemmän, kuin olin toivonut. Siksikään ei siis haittaa, vaikka auttaisitte mua vielä kokoamaan talvivarastooni lisää viihdykettä ja odotettavaa.

Kuvituskuvassa en oikeasti tee tätä pelastussuunnitelmaa, vaan kirjoittelen partio- ja työjuttuja. Istun myös autossa, mr Piin kyydissä, joten kuva tukee myös päivän puheenaiheista ensimmäistä, automatkailua. Onneksi pääsen toisen kyytiin silloin, kun itseltä loppuu akku tai muuten kulkupeli hajoaa.

Uskalla kiittää ja kehua

Pommejakin on tällä viikolla sydämelleni tipahtanut, mutta kerron kuitenkin muusta. Siitä, miten useita kertoja oon tajunnut tällä viikolla, että olen jotenkin löytänyt paikkaani. Kuulun yhteisöihin, olen ollut omilla paikoillani tärkeä. Ja ennen kaikkea olen tajunnut, mikä voima on kauniilla sanoilla. Ne on tärkeitä ja voimauttavia itse kuultuina, mutta ihmeellistä on kuulla myös, että ne omasta suusta tulleet pienetkin kiitokset ja tsempit on olleet toisille tärkeitä vaikeilla hetkillä. Varmaan joku kiitos on joskus mennyt pelkästä sanahelinästä, mutta ei siitäkään vahinkoa pääse syntymään. Itse en taida enää haluta ottaa sitä riskiä, että joku juuri kaipaisi niitä tärkeitä pieniä sanoja, jotka niin helposti voisin jättää sanomatta.

Sanotaan. Kiitetään, kannustetaan ja kehutaan. Muutetaan maailmoja. Noin niin kuin vaatimattomasti.

Ikivanha maalaus arkistojeni kätköistä, sopii tähän sävyiltään.

Pitkäkyntinen ja huivillinen

Kuvatekstiksi ylläolevaan, alkaen lähinnä olevasta asiasta: Kynnet. Eivät ole vuosiin olleet näin pitkät ja vahvat! Jopas! Jopa hankalat. Ennen mulla oli aina tällaiset, nyt en osaa tehdä mitään, enkä malta lyhentääkään.

Edeten seuraavaan: Partiohuivi. Olen nyt ihan oikea partiolainen. Hups. Ollaan herätetty lippukunta henkiin ja olen tämäniltaisen, ensimmäisen kokoontumisemme jälkeen iloisempi, innostuneempi ja tyytyväisempi, kuin olisin ikinä uskaltanut arvatakaan.

Ja palaten vielä niputtamaan nämä kaksi lähintä elementtiä: Haukankynsillä sai hyvin teltan ja laavun pystyyn ja nuotion kasaan myös. Mutta lapsilauman hyökkäys ja riehakas keinuun pakottaminen taittoi pikkusormen kynnen puolivälistä nurin. Sattui, vaan ei silti katkennut.

Ja viimeinen kohde kuvassa: Hortensia, jonka sain lapsiltani. Olin kaupan kassajonossa, kun katosivat ja palasivat kantaen sen siihen tärkeinä mulle. Maksoin toki lahjani itse, mutta oli niin sööttiä, että yhä hymyilyttää, kun sen näen.


Muutenkin kuplin ja pulppuan. Huomasitko ehkä vähän?