Yksittäinen ajatusjumi

Vaikka meillä on angry birds -tatuoinnit, vaikka oli kivoja vieraita ja hyvin sujuneet yh-päivät ja vaikka käytiin kivoissa paikoissa ja vaikka lapset nukahtivat sormia naksauttamalla,

niin silti

on jotenkin haalea harmitusmieli. Miksi melkein täydellisen hyvänä päivänä päähän pitää jäädä junnaamaan joku jonkun ihmisen yksittäinen teko, jonkun toisen yksittäinen mielipide, telkkariohjelman mietityttävä pätkä tai joku ihan oma yksittäinen ajatusjumi?

Siis aatelkaa nyt: Vaikka hengattiin koko päivä raajavammaisen aasin kanssa, ja lisäksi nähtiin tämmöinen toinen (kuvassa) raajavammainen aasi, niin silti. (Ja ensin mainittu raajavammainen aasi ymmärtää tämän sellaiseksi ajattelemattomaksi vitsiksi, eikä tee tästä päiväänsä pilaavaa yksittäistä ajatusjumia, eikö? Ellei sitten halua lisätä samanlaisuutta kanssani (siis yhdennäköisyyden lisäksi), mitä en tietenkään vaatimattomuuttani yhtään ihmettelisi.)

Itse valittu

Hyvä, että lapsi oppii itse valitsemaan ja vaikuttamaan.
Hyvä, jos vanhempi oppii hyväksymään, että lapsen valinta voi olla toinen, kuin oma olisi.
Pääasia, että valitsija on onnellinen.
Muistaisinpa tämän tulevaisuudessa, niiden isojenkin valintojen kohdalla...

Tämä palomiespaita ei tehnyt kaupassa äitiä yhtään onnelliseksi, mutta pojan kyllä. Hellyin...
Oikeastaan se teki pojan niin onnelliseksi, että loppupäivän asiaa mietittyään äitikin meinaa katketa onnesta.


Ja lisätään vielä avauslauseen perään suluissa huomautus: (Silloin tällöin, näin kolmevuotiaana...)

Hei voitteks tulla meidän pihaan leikkimään?

Mä välillä nolostelen sitä, että istuskelen aina ulkona ollessani siinä etupihan loikoilukivellä. Usein istuskellaan vieläpä mrPiin kanssa molemmin. Omat ja naapurin lapset leikkii, omassa tai naapurin pihassa, kaikkialle kuitenkin näkee siitä kiveltä. Ja nolostus siis aiheutuu siitä, kun tiedän, mitä kaikkea muuta pitäisi ja voisi tehdä: nyppiä rikkaruohoja, laitella pyykkejä, harjata roskia, siivoilla, kääriä puutarhaletku...

Kunnes tajuan, että aika siistiä. Istua siinä kivellä ja nähdä, mitä ne omat ja naapurin lapset puuhaavat. Piirtää niille liikennepuisto liidulla pihaan. Jutella, hihitellä mukana ja nauttia oman lapsen riemusta, kun on leikkikavereita. Laittaa laastari naapurinpojalle, hakea koko sakille vettä ja houkutella isot pojat tieltä rosvoleikkiin mukaan. Niin onhan se nyt siistiä. Rikkaruohoista viis.

Varmasti tulee aika, jolloin harmittelen, etten osaa, ehdi tai muista olla riittävästi leikeissä mukana. Tai mua ei enää huolita. Voin sitten täällä käydä muistelemassa, että joskus sentään olin.

Fammadimessuilla

Ollaanko me jo perillä? Onko se Seinäjoki kaukana? Miksi?
Miksi me ajettiin auto nurmikolle parkkiin? 
Onko nää ne fammadimessut? Miksi?
Miksi noi haisee pahalta?
Onko täällä norsuja?

Onko toi semmonen vasikanpoikanen? Miksi?

 Oho! Isä, toi on leijona!

Miksi noi haisee pahalta? Kuka sanoi mää?

 Tättä, tättä, tättä.

Minä haluan kiivetä tuon kattorin kyytiin. 
Minä haluan kiivetä tuonnekin. 
Minä haluan käydä kurottajan kyydissä.
Minä haluan käydä puimurin kyydissä. 
Minä haluan käydä vielä yhdessä koneessa. 
Vielä yhdessä. 
Vielä kahdessa. 

Juttu jatkui kotona:
Muistatko sen lehmän, joka näytti sun mielestä leijonalta?
Se OLI leijona!
Eikä ollut, se oli lehmä.
Se oli VÄHÄN leijona.

Yhteystiedot muksuihin

Bloggailun ja blogien vaikutus näkyy arjessani nykyään monenlaisissa jutuissa. Paitsi puheenaiheissa ja tavassa nähdä oma arkeni, myös siinä, mitä tavaroita uskon olevan pakollista milloinkin omistaa. Taaperokyltti esimerkiksi on aivan pakollinen lapsestahuolehtimistuote. Päätin ratkaista asian askartelemalla, koska nettimyymälöiden vaihtoehdot olivat aika hönön näköisiä ja siksikin hinnat tuntuivat vähän övereiltä. Nyt on nimikoitu ja puhelinnumeroitu meidänkin lapset. Tyylillisesti pesen mennen tullen kaikki netistä löytämäni vaihtoehdot. Ni! Kyllä kelepaas ny lähtiä maatalousnäyttelyyhin. Jos taivaasta tipahtaisi kaksi ilmaislippua, oltaisiin Seinäjoella jo. (Katselen täällä toiveikkaana kohti taivasta...)

*pojan nimi*n
äiti / isä
puhnro1
puhnro2
(taustana lempivärisiä palluraisia)

Molemmille kaksi.
Korupohjiin tehdyt laatat voisi hyvin laittaa vaikka kaulakoruiksi.
Nyt tein niistä avaimenperät esim. vetoketjuun.
Kutistemuovista tein reppuun/vyölenkkiin/takin taskun vetskariin jne. kiinnitettävät versiot.
(Ne tosin ei pese tyylillisesti ketään.)

 

.

Silmää iskevä koala

Olin nopea, kerrankin. Kävelin liikkeeseen, ostin puhelimen. Eri puhelimen, kuin makutuomari suositteli. Päätin itse. Vielä olen aika pihalla. Ei ole ihan heti luvassa kännypostauksia. (Eikä haittaa kyllä yhtään.) Mutta eikös se näytäkin silmää iskevältä koalalta? Muilta osin reissu oli suorastaan turha, mutta ei siitä sen enempää.

Minä en ymmärrä niitä teinejä ja peilipotretteja!
Tätäkin kuvaa piti tähtäillä ainakin vartti!

PS. Onkin ihan kivaa tutustua uuteen tekniikkaan.

Kuolattu puhelin

Puhelin sai yliannostuksen kuolaa ja meni lakkoon, taas. Se on tässä jo jonkin aikaa protestoinut perunamuusisia suukkoja ja puruleluna olemista. Katsotaan, tokeneeko se vielä, mutta vähän tässä täytyisi alkaa orientua siihen, että puhelinkaupoille pitää lähteä.

Inhoan uuteen tekniikkaan tutustumista. Kaikkein eniten inhoan, kun joudun tutustumaan siihen epäkonkreettisesti: etsimällä netistä tietoa, vertailemalla kuvauksia ja hintoja. Kaksikin vaihtoehtoa on liikaa, ja päättäminen tärkeistä ominaisuuksista ja hintahaarukoista polttelee ja syyhyttää mun kotoilun löystyttämää (ja muutenkin hyvin teknologiarajoitteista) aivolihasta tuskallisesti.


Ja niin, minä en pysty vastaamaan, soittakaa sihteerille. (Vai onks se kuitenkin pomo?)