Arvokasta rihkamaa

Askartelin tämmöisen perhekorun, ja tykkään ihan hirveästi! Ajatus syntyi Tiimarissa, kun käsiini osui pussillinen korupohjia (2,99€/4kpl). Mitä lie materiaalia, mutta jonkin verran painavat ja kivasti kilisevät kaulassa. Ja sitten ihan vain paperille tulostettuja kuvia väkertelemään kehyksiin erikeepperin kanssa. Hopearinkulat varastin vanhasta korusta.
...Me ja meidän vauvat... Pitää hakea vielä monta pussillista näitä lisää, heti tuli ajatuksia korviksista ja avaimenperistä ja ideoita, mitä muuta tuohon kehykseen voisi laittaa.

Mittasuhde ei ehkä välity, mutta kuvat ovat n. 2cm korkeita. Ja liima ei ole vielä kokonaan kuivunut, mikä kivasti sensuroi naamoja nettikelpoisiksi.  
(Joskaan en ole vielä kovin johdonmukainen sen suhteen, miten tunnistettavia kuvia haluan julkaista. Pitäisi miettiä. Mitä mieltä te olette asiasta?)

 

Päikkärisatuja

Rakas Päiväkirja,
tänäänkään minulla ei ole oikein mitään sanottavaa.
Varmaan se on hyvä asia.

Siispä aion lojua päikkäriajan sohvalla, en tietokoneella. Seuranani kuvan ihanat sadut ja pikkumyymukillinen kahvia.

Päikkäriajasta puheenollen 2,5-vuotias on lakannut nukkumasta niitä. Tarvetta olisi, minkä huomaa levottomista yöunista päiväunettomien päivien jälkeen. Mutta hassu poika, kun jaksaa kuunnella tunninkin äänisatuja sängyssään pötkötellen. Kai sekin päivälevosta menee, ainakin paremmin, kuin nukkumisesta riitely, äidin ärsyttäminen ja juoksuttaminen, kiljuminen ja sängystä karkailu.

Keltaista ja oranssia

Haluaisin julkaista jotain kivaa...
Taidanpa laittaa tähän pari kaikkienaikojenlempiväristä kuvaa.
Päivän Oranssit ja Kullankeltaiset Hetket:

Uusi kettuhuivi, jonka ostin tosi halvalla, josta saattaa tulla joskus vaikka jotain muuta. Miehen tuoman kimpun oranssit liljat alkavat vähän nuupahtaa. Olohuoneen lattialla lojuvia tietyökoneita

Jollerlarven, juutuben Dinojuna jaetulla näytöllä ja Oranssi Aamupalahetki kera kahden pikkiriikkisen. Pienempikin "istui" syöttötuolissa, käärittynä vilttiin kainaloista alaspäin. Hyvin pysyi ja hyvin viihtyi.

Jostain syystä ei nyt blogihomma anna mulle tänään  mitään. Ei omat blogit, ei muiden blogit. Kieltämättä on muutenkin sellainen päivä ja sellainen olo, muunkin kuin bloggailun suhteen. Vähän semmoinen tunne, kuin tökkivän tietokoneen kanssa: Yrittää tehdä ja toimia, mutta mikään ei oikein tapahdu niin kuin haluaisi. Jumittaa ja alkaa suututtaa.

Haluaisin

minä haluaisin ommella

minä haluaisin nollata 

minä haluaisin shoppailla

minä haluaisin hierontaa

minä haluaisin askarrella

minä haluaisin käydä uimassa

minä haluaisin repäistä

minä haluaisin käyttää epätarkoituksenmukaisia vaatteita

minä haluaisin ostaa koristeteippejä

minä haluaisin virkata

minä haluaisin ulkomaille

minä haluaisin luoda

minä haluaisin tehdä extempore

minä haluaisin nukkua vaatimuksitta

minä haluaisin viettää tyttöjen iltaa

minä haluaisin keskittyä tuntikaupalla itseeni

minä haluaisin pelata lautapelejä

minä haluaisin valkoviiniä

minä haluaisin olla riippumaton

minä haluaisin olla koko päivän yksin kotona

minä haluaisin käydä kahviloissa

minä haluaisin harrastaa

minä haluaisin levätä

minä haluaisin pitää lastenvaatekutsut

minä haluaisin laittautua

minä haluaisin rentoutua

minä haluaisin keskittyä vieraisiini

minä haluaisin lähteä jonnekin kädet tyhjinä

minä haluaisin nauraa katketakseni

minä haluaisin hemmottelua

minä haluaisin palkinnon

minä haluaisin katsella kotisohvalla telkkaria

minä haluaisin käydä suihkussa miettimättä ja kiirehtimättä ja yksin

minä haluaisin kiireettömälle ravintolaillalliselle 

minä haluaisin soitella pianoa

minä haluaisin juhlia

minä haluaisin mennä elokuviin

No, jonain päivänä taas. Varmaan aika piankin. Liian pian, kuulemma lapset on pieniä niin ohikiitävän hetken. Ja tuo kuvakatsaus Elämäni Hetkiin tuokoon perspektiiviä siihen, mitä oikeasti haluan. Luultavasti, jos saisin tilaisuuden tehdä tuon kaiken huomenna, kieltäytyisin. Haluan kuitenkin mieluummin keskittyä näihin ohikiitävän pieniin lapsiin. Mutta jospa edes yhden asian saisin tehtyä listalta per päivä. Tai viikko. Tai silloin tällöin.

Minä haluaisin osata nauttia ihan täysillä Tästä Kaikesta.

Havahduin joku päivä siihen, kun pohdin unelmiani ja haaveitani, ja mieleen tuli vain juttuja tyyliin "unelmoin nukkuvani kokonaisen yön". Ei se ole mikään unelma, ei mikään tavoittelemalla toteutuva juttu. Se tapahtuu (tai ei tapahdu) ihan tekemisistäni riippumatta. Pitää oikein miettiä, että mistä tosiaan unelmoin. Mitä lähtisin epäonnistumisenkin riskillä tavoittelemaan. Vielä en keksinyt mitään, mutta ajatus kutkuttaa.

(Ja kyllä. Tänään on to-del-la valivalipäivä. Ihan to-del-la. Tökkii.)

Kivisilta pellolla

 

Sain viikonloppuna villapaidan (kurkkaa tänne). Hihhei! Lunastin myös samanväriset villasukat, hiphiphei! Ja mieheni ostaman kukkakimpun lisäksi hain sen tarjousorkidean. Hihhurraa! Ihania valoistavia asioita maanantaissani! Mutta sunnuntai-ilta on aina pahin: jotenkin ei pääse yli tunteesta, että tästä ei nyt taas tule mitään. Väsy lamaannuttaa, vaikka miten koittaa ajatella, että maanantait on (jokasunnuntaisista fiiliksistä huolimatta) olleet toistaiseksi yksiä viikon onnistuneimmista päivistä. Niin tänäänkin.

Kivaa tänään oli siksikin, että meillä piipahti vieraita, autolastillinen työnhakijoita, oman paikkansa etsijöitä. Tuli mieleen oma viime kevät, kun tärkeät asiat olivat taas ihan auki ja tuntui, että kaikki menee ihan hullusti, toisin, kuin oli suunnitellut. Ja siitä tuli mieleen yksi tilanne, samaiselta keväältä.

Ajeltiin peltojen poikki, ja silmiin osui hassu näky. Keskelle peltoa oli rakennettu sillan näköinen korotettu tie. Hienon näköinen, kivireunusteinen. Muistan kummastelleeni, älytön juttu. Kunnes sitten ajettiin myöhemmin keväällä uudelleen paikan ohi. Pelloille nousseet kevättulvat lainehtivat kivisillan molemmin puolin. Ja tajusin, että muutkin tällä hetkellä järjettömiltä tuntuvat tilanteet saattavat jonain päivänä näyttää ihan yhtä tarpeellisilta ja järkeviltä.

Oppisipa tasapainottamaan tyytymisen ja tavoittelun. Osata ajatella, että tämä hetki on Sitä Elämää, eikä Vain Välivaihe. Ja toisaalta osata nähdä sekin, ettei päätöksiä ja sen näkökulmia tarvitse tai voi ajatella ikuisuusnäkökulmasta. Että tässäkö nyt asun loppuelämäni, tässäkö firmassa teen elämäntyöni. Ja että ne kummalliselta tuntuvat takaiskut ja suunnitelmanmuutokset voivatkin olla niitä hyvin tarpeellisia siltoja tulvapäivien varalle.

Joidenkin (joskus jopa niiden isojen ja kurjien) siltojen merkitys saattaa jäädä mysteeriksi, mutta oppisipa hyväksymään senkin.

Tunteiden kravatti

Harmi 

- Onko tuo toinen kravatti minun?
Voi ei, se on isän, unohdin sun oman kotiin! Anteeksi!
- *itkuun purskahdus* Äitiii, miksi unohdit?!
No jos laittaisit sitten parin viikon päästä Toisiin Juhliin?

Ilo

Miten iloista onkaa, kun Toisten Juhlien aamu koitti ja kravatti muistettiin ottaa esille.

Paha mieli

Äiti uhkaili hyvin epäkypsästi ja mielivaltaisesti, että kravattia ei sitten kyllä laiteta, jos et pian rupea syömään aamupalaasi. Poika parkui, että eiiiikä, älä ota sitä pois! En tiedä, kummalle lopulta jäi pahempi mieli tästä tilanteesta. Äitiä ainakin hävettää.

Riemu

Ihanaa, kun se sitten viimein puetaan päälle ja kaikki ihastelevat. Komea poika. Nuorimies...

Nolostus

Tajuan taas vasta jälkikäteen, että tuonkin ikäinen saattaa nolostua, kun kerron ihmisille parin viikon takaista kravatti-itkua hauskana juttuna. Ja se kyllä kuulee kaiken, vaikkei näyttäisi siltä: Jatkoi tarinaani, kun itse unohdin sanoa jonkun lauseen, jonka olin jollekin muulle samaan asiaan liittyen sanonut.

Lämpö

Mun iso poika leikkii komeana ja suloisena juhlissa. Lämmittää. Sillä on kravatti.

Huvitus

"Onko isällä kravatti? Onko kummisedällä kravatti? Äitillä ei ole kravattia." ja muita kravattiaiheisia keskusteluja.

Liikutus

Heräsi, kun kannettiin juhlien jälkeen autosta sisälle. Seisoo eteisessä unentakkuisena, paidan napit repsottaen. "Missä minun kravatti" oli ensimmäinen mieleen tullut asia. Kaulassasi. "Minä haluan sen unikaveriksi." Ei saanut, mutta söötti ajatus.

Haikeus

Vielä yöllä hiippailen pojan huoneeseen. En tiedä miksi, mutta tuo juhlavaatekasa kravatteineen tekee jotenkin mielen haikeaksi.

Poikkeuksellinen sattumus

Mulla on hirveän reilu mies. Se ei oleta, että koska mä olen nainen, vastaan automaattisesti meillä kotitöistä. Tai siitäkään huolimatta, että olen "vain kotona". Olen saanut ihan luvan kanssa luistaa kotitöistä, jos sillä helpotan muuten työläältä tuntuvaa arkea. Ja kyllä, siinä kohdassa oon (viime aikoina varsinkin) oikaissut aika reippaasti.

Mutta jos nyt tänään jaksaisin edes heittää likaiset tiskit koneeseen. Noin. Katohan, ei tähän tiskipöydälle jäänytkään enää paljon mitään. Teenpä näistä lopuista nätin pinon tiskialtaaseen. Ohhoh, tämän pöydänhän saa jopa pyyhittyä! Pyyhinpä ruokapöydänkin, äkkiäkös sen tyhjääkin. ...Vanhat tulppaanit, aamupalalautaset, ja mitähän tästä on syöty ja koska? Mutta siivoamaan en kyllä ala. Yäk, syöttötuoli on ihan järkyttävän näköinen, jaksaisinko hinkata puhtaaksi. Kokeillaan. Kappas. Sain apulaisenkin. Jääkaapin ovessa muuten taisi olla jotain töhnää, pyyhinpä sen. Ja kaapinovet, pojat askartelivat eilen sähkövatkaimen kanssa... Hmm. Enköhän mä nyt kuitenkin noi tiskitkin tiskaa, vauvakin posottelee hyvin pihalla. Ja jos nyt ihan pikaisesti vain rikkaimurin kanssa nurkat huristelisin. Voisin kai samalla suihkia isoimmat tahrat lattialta oikein pesuaineen kanssa. Muutenkin, etupihalle ajoi traktori auraamaan lunta, joten mulla on vartti "omaa aikaa", jos ei lasketa sitä, että vain kuuntelen höpötystä "miksei lakkolin kauha nouse, minä haluan että se nousee, meijän auton kuolaa on siellä kukkapulkissa, tuliko se tuosta lakkolista, kolaako se noita poltteja, nyt se meni naapulin pihaan" ja lopulta "eiiii, lakkoli lähti, minä haluan sen takaisin, se on ihana". Ja sitten tämä yhtäkkiä onkin putipuhdas. Tämä keittiö. Ihmeellistä. Arvatkaa, miltä näytän, kun mies tulee tänään töistä kotiin! (Vinkki: taannoin kuvailemani repputilanne.)

Iltapäivällä kyllä haen kaupasta uusia tulppaaneita. Tai jopa orkidean, joka jäi tarjouslehdestä roikkumaan mieleen.