12.10.2017

"Näytät lihavalta"



Taannoin esiinnyin kotona muhkeassa hameessa ja suuressa villapaidassa. Keskimmäiseni seisoi takanani, silmät peräsimen korkeudella ja totesi, että "äiti, sä näytät noissa vaatteissa lihavalta". Reaktiovaihtoehtoina oli tietenkin loukkaantua tai purskahtaa nauruun. Yritin pitää tilanteen neutraalina asiana toteamalla iloisesti jotain "No mitäs sitten?" -tyyppistä. Jotain sellaista, etten kuulostaisi pitäväni lihavuutta huonona ja toisaalta sellaista, ettei toisten ulkonäköä ole muilla lupaa moittia.

"No mutta jos on lihava, niin kaverit voi puhua rumasti selän takana", perusteli Keskimmäinen kommentointiaan.

Voi ei, miten surullinen ajatus. Mistähän se on tullut? Olen mielestäni ollut tosi tarkka siinä, ettei ihmistä arvoteta missään suhteessa ulkonäön kautta. Jotenkin olen ajatellut, että asenne imeytyisi lapsiin automaattisesti, kunhan vaan kotona ei puhuttaisi itsestä ja muista rumasti. Näköjään se yksistään ei ole riittänyt, ja asia täytyy hoitaa tämän "passiivisen, rumien puhumattomuuden" sijaan "aktiivisen, hyväksyvän sanoittamisen" avulla.

Niin, ja itselleni muistutukseksi, että juuri pyllynkorkuisilta saa eniten näitä "iso maha"- ja "pullea peppu" -kommentteja. Kohta katseet kasvavat korkeammalle. Ja siellä sentään ei ole  paljoakaan kommentoitavaa.


Hei, mun silmät on täällä ylhäällä!



4 kommenttia:

  1. Oh mistä ne tulee ne kommentit? Tai sitten ihan kummalliset ajatusmallit välillä? Ei minun lapseni puhu tuollaisia! EI. Luulin osaavani paremmin kasvattaa, mutta kyllähän ne kerää kaiken ympäröivästä maailmasta, varsinkin kaikki vähemmät hyvät jutut ja tavat tarttuu yhdestä kerrasta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä! Samalla sitä tulee armollisemmaksi myös muita kasvattajia kohtaan. Oppii, ettei sitä heti voi lapsen käytöksestä päätellä, mitä kotona on opetettu. ;D

      Poista
  2. äh, ja nyt en kyllä tuolla tarkoittanut etten olisi itse tehnyt vaikka mitä virheitä siinä kasvatuksessa, mutta sitä että sitä aina haluaa ensiksi kuvitella että ei minun lapseni, ei minun mussukkani. Mutta sitten sitä kuitenkin on lopulta samat hölmöt jutut vaikka mitä tekisit... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän, että tarkoitit juuri noin. :) Mutta tätäkin se vanhemmuus tosiaan on: sen ymmärtämistä, etten kuitenkaan voi elää elämää lapseni puolesta, vaikka jo osaisinkin aika hyvin ja tietäisin, miten se hoidetaan oikein. ;D

      Poista