Omituinen uusi tilanne

Meni pari päivää sitten kevät uusiksi. Lääkäri sanoi, että työnteko saa nyt riittää. Eikä antanut vaihtoehtoja (vaikka edelleenkään ei ollut mitään absoluuttisella mittarilla todettavaa riskitekijää). En osaa laittaa pulpahtaneita tunteita voimakkuusjärjestykseen (ahdistus, hävetys, järkytys, yllätys, helpotus, nolotus, epäusko).

Täytyy sanoa, että onni on oksennustauti oikeaan aikaan. Eli tunti tuon lääkärin määräyksen jälkeen. Nyt tuntuu, että oon tämän viikon "normaalilla sairaslomalla", ja raskaudesta johtuvaa sairasloma-asiaa käsittelen sitten vasta ensi viikolla...

Ostin viikonloppuna kauhean pantterineuleen. Rakastuin siihen ja lupasin itselleni, että pidän sitä vain kotona. Kun tätä kotona oloa tiesin olevan luvassa. En vain arvannut, että näin pian. Ja onneksi pakkaseen oli jäänyt mehujäätä vielä mullekin.

Kirjoitin tämän jo eilen, oksennustaudin retuuttamana. Jostain syystä en yrityksistä huolimatta saanut klikattua julkaisunappia. Koko ajatus töistä jäämisestä tuntuu vielä jotenkin niin väärältä ja vaikealta.

Pinkit kynnet ja ajatuksia herättävä kaupunki

Tautiyö valvottiin. Pientä uhmakasta potilasta kipu kiukutti, mistä johtuen ärisi ja karjui vähän väliä. EN HALUA! EN HALUA! HALUAN LENKKARIT! EN HALUA! HALUAN KAKSI SATEENVARJOA! ÄITI, AUTA!

Perjantaina nukuttiin kainalokkain olohuoneen lattialla. Edelleenkään ei haluttu mitään, ja se kannattaa ilmaista kiljuen. Kynsien lakkaamisesta sentään innostuimme. Mun onkin jo joulusta asti pitänyt lakata... Valitsimme pinkkiä. Tietenkin. Koska hän valitsee nykyään aina pinkkiä. (Vaikka oikeastihan tuo on "vaaleanpunaista"...)

Lauantaipäivän täytti veso. Huoh. Tunsin olevani niin pihalla. Iltapäivällä ajeltiin aikamme kuluksi ventovieraaseen lähikaupunkiin, kun mihinkään ihmiskontakteihin ei kuitenkaan vielä viitsitty ryhtyä. Maisemista tuli mieleen hauskoja muistoja: Ihan kuin meidän OKL. Ihan Porvoon näköinen maisema. Tässä näyttää Pietarsaarelta. Ja toisesta kohdasta Vaasalta. Lapsista pienemmälle tuli varmaankin Turku mieleen, kun alkoi miettiä, onko täällä J ja V. Ja isompi alkoi kosken nähdessään miettiä, että mikä se kaupunki olikaan, jossa asuu H ja J. Meri ja venesatama herätti etupenkin keskustelemaan sielunmaisemista.

Virkistävää, vaikkei edes tehty mitään kummempaa. Raumalla toimistotyötä tehdessä pomo kehotti lähtemään päivittäin vanhaan Raumaan kävelemään. En mä silloin siitä niin saanut virtaa, kuin nyt saisin. Mutta ymmärsin pointin. Tälläkin kertaa kauneuden näkeminen, ajatteleminen ja vanhojen muisteleminen teki hyvää mielelle (ja autossa istuminen pahaa selälle).

Seuraava potilas ja pari(sataa) selfietä

Eihän tällaisia kukaan jaksa lukea, mutta kerronpa silti, että seuraava lapsi oksentaa nyt. Ajattelin päivystää ainakin alkuyön täällä lastenhuoneessa. Tähän mennessä on kyökitty vähintään tunnin välein ja siivoamista helpottaa, jos olen paikalla koppaamassa potilaan sängystä, kun show alkaa. Nyt kuitenkin kaverini Netflix alkoi tökkiä, joten lyöttäydyin blogin seuraan.

Harmittaa, että tulee taas poissaolo töistä. Oon nyt hoitanut lähiviikkoina kotona jokaista kolmea lasta vuorollaan. Toisten lapset, eli työt, jäävät kakkossijalle. Vaikken uskokaan olevani korvaamaton, tiedän repaleisen kouluarjen olevan oppilaillekin rasittavaa. Ja vaikka saankin ymmärrystä monelta taholta, jännitän oppilaiden vanhempien palautetta (jota tuskin tulen suoraan saamaan). Koska toivoisinhan itsekin omille lapsilleni parasta. Kuten jo sanoin, en pidä itseäni "parhaana", mutta parasta on tasapainoinen rutinoitunut arki. Ainakin, jos olisi tarkoitus oppia jotain...

No, synninpäästöä tietenkin toivon, kun tällaista kirjoitan. Mutta oikeasti toivon, ettei blogiani lue ne, joilta nyt armoa pyydän. Hui. Vai olisiko sillä väliä? (Siis sillä, että täällä kävisi oppilaiden vanhempia.) Teidän mielestä? Vai tunnustatko jopa kuuluvasi siihen joukkoon?

Yritin ottaa kuvitukseksi tällä pikkuläppärillä potilaspedin suuntaan tunnelmallisen yösairastuskuvan. Onnistuin kuvaamaan vain väärään suuntaan: itseni epäimartelevasta kuvakulmasta epäimartelevalla yöasulla ja ilmeellä. Hädissäni yritin sitä poistaa, ja siinä lomassa näytölle pompsahti 228 Poikasen ottamaa selfietä. Apua, kun nauroin niin, että meinasi mukulat herätä. Ensin sille omalle kamalalle kuvalle ja sitten noille Pojan poseerauksille. En ookaan tiennyt tuosta harrastuksesta, en edes läppärinkäyttötaidosta ja -mahdollisuudesta. Vaikka nyt kun mietin, niin ehdottihan se joskus, että otetaan läppärillä kuvia. Aika hyviä naamanvääntelyitä. En silti tämän hienompaa teille jaa, sori.

...No niin, eiköhän tämä lörpöttely olisi nyt tältä yöltä tässä. Kysäisen vielä, leikkiskö Netflix mun kaa hetken, ja sitten alan varovasti toivoa, että tunnin rauha tautipedissä enteilisi oksennusten loppumista. (Heti tietenkin tuli kiemurtelu- ja ulinakohtaus. Ilman oksennusta kuitenkin.)

Kylmästä lämpimään

Tänään sairaanhoitajavuoro napsahti mr Piille. Eli mulle napsahti päivällisvuoro. Potilaallekin jo vähän ruoka maistuu. Sottainen keittiö ja oma (hirveän kivan!) työpäivän aikana kehitetty väsy sai ajatuksen kokkailusta ja syömisestä sotkujen keskellä tuntumaan kamalalta. Päätin suostua Pojan jo eilen vinkumaan Retkeen. Haettiin Lidlin kolmioleipiä ja muuta evästä ja päätettiin lähteä niinkin kauas, kuin talon nurkalle syömään.

Ihasteltiin kevättä, myrskyä ja mustarastasta. Tyttö bongasi kirkkaalta taivaalta "vihleän kaukopiiven". Me muut emme bonganneet, mutta se olikin kuulemma tooooti kaukana.

Tuli kylmä, oikeastaan heti. Valmiiksi viimasta haljenneet käpälät huusivat päästä sisälle ennen kuin irtoavat lopullisesti varsistaan. Siispä siirryimme sisätiloihin, siihen välttelemäämme sottaiseen keittiöön syömään loput eväät. Kiva retki, sanoi tyttö istuessaan kengät jalassa (huomasin vasta kuvasta) keittiön pöydän ääressä eväineen.

No jaa, olen nyt vähän eri mieltä. Aika tyhmä retki. Tyttö kyllä itse näytti kovin kivalta: naamasta kuultaa vielä etäisesti tussilla väritetyt huulet ja posket. "Olen lulli." Ja sanottakoon nyt vielä, että perheen uhmabalanssi on muuttunut: se edellinen "mahdoton" on hilliintynyt hallittavaksi ja suopeaksi ja tämä toinen on nyt vuorostaan ihan pitelemätön vänkääjä, riidanhaastaja ja nimittelijä.

Yövieras Yrjö

Mitäs menin sanomaan, että töihin meno ei houkuttele. Saimme sen muuallakin ahkerasti kierrelleen Yrjön kylään yöllä ja sitä nyt sitten passaillaan kotosalla ainakin tämä päivä...

Vaikka eilinen meni itsellä väsyn takia lähinnä itkua pidätellessä, niin ihmeesti sitä löytää virtaa itsestään, kun lapsi sairastuu. Jaksaa nousta kymmenen kertaa yössä oksennuttamaan ja pestä siinä lomassa kolme koneellista oksennuspyykkiä ja oksentajaakin aina välillä. Ja aamusella soittoringin (työt-neuvola-päiväkoti-sijainen) jälkeen hoksaa vielä laittaa mehujäitäkin  potilasta varten tuloilleen.

Vaikka ihan oikeasti luulen, että eniten saan virtaa siitä, että tiedän meitä olevan nyt toisenkin tarvittaessa paikalla. Vaikka menikin töihin, on silti monta sataa kilometriä lähempänä, kuin pääsiäisenä. Onni on mies, joka auttaa ja huolehtii. Hakee vielä ennen töihin lähtöään meille jääkaapin täytettä. Ja onni on lapsi, joka oppii kolmannen sänkyoksennuksen jälkeen nousemaan ja tähtäämään oksennuksen sankoon. Sekin on iso onni.

Kotona taas.

Blogissa oli hiljainen pääsiäinen. Livenä ei.

Menin mummolaan karkuun kodin- ja lastenhoitoa, kun oman perheen toinen aikuinen lähti koko lomaksi leirille. Kivaa oli, joskin yllättävän raskasta, vaikkei omalle kontolle jäänyt kuin mahan kannattelu ja tunnontuskissa rypeminen.

Lapset virpoivat muutaman osoitteen, kokolla käytiin moikkaamassa sukulaisia ja muita tuttuja. Muut suunnitellut kyläreissut jouduin vetelien jalkojen ja mielen vuoksi perumaan.

Äsken huristeltiin takaisin kotiin ja laitettiin väsyneille leffa pyörimään. Tuntuivat satakiloisilta, kun nojasivat muhun molemmilta puolilta. Nyt rentoudutaan loppupäivä. Vaikka äänien ja käytöksen perusteella ei kyllä kukaan kuulosta kovin rennolta...

En halua töihin. En jaksaisi miettiä ja suunnitella. Oon varma, että huomenna mieli on jo toinen. Niin siinä aina käy.

Kontiainen

"4.10.2014

Näin viime yönä unta. Vanhan kouluni käytävällä, lattianrajassa tutkailin pelkoani, kammottavaa hämähäkkiä. Tai en tiedä, kiinnittikö huomioni ensin se hämähäkki, vai siinä ympärillä hiljaa hyörivä otus, joku verkkaisesti hiippuva hiirulainen. Mutta siihen pelkooni huomio tarttui kuitenkin vahvemmin. Sitten se pieni hiirulaisotus kömpi raukeasti, mutta varmasti hämähäkinverkkoon, popsi suuhunsa sen hämiksen. Mua vähän puistatti, muttei paljoa, sillä keskittymiskykyni meni nyt siihen, että rakastuin oitispäätä otukseen. Mietin, voiko sitä ottaa käteen, vai saako siitä pöpöjä. Otin kuitenkin. Se oli niin ihana. Ei semmoinen pieni rimpuileva hiirirääpäle, vaan pullea, pehmeä ja rento söpö pötikkä. Joka selvästi hymyili koko ajan, sekä suullaan, että pikkuruisilla silmillään. Yhdessä tutkin sukulaisjoukkoni kanssa, onko se hiiri, myyrä vai pienenpieni koala. Ehkä jonkinsortin kontiainen kuitenkin, niin yhdessä todettiin. Näytti  niin onnelliselta. Olin itsekin."
 

Teksti on kirjoitettu (ja kuva piirretty) viikko tai pari ennen raskaustestin tekemistä. Mutta tuosta unesta herättyäni tiesin, että kaikesta epätodennäköisyydestään huolimatta Se Kontiainen on nyt mun mahassani. Ja tuosta vain Se Kontiainen söi ne aikaisemmat kolmanteen lapseen liittyneet pelot. Eivätkä ne ole huolettomia vilauksia enempää palanneet tässä puolen vuoden matkan aikan mieleen, ainakaan vielä. Mieli on omituinen asia. Voimakas, pystyvä ja yllättävä.