Perjantaipäikkärit

En muista, oonko aiemmin maininnut, että perjantaipäikkärit on viikon kohokohta. Kun lapset menevät nukkumaan ja lepäämään, minä keitän omat päikkärini (päiväkahvit) ja kaivan kaapista jotain ihanaa kaveriksi. Tämänpäiväinen kaveri on Lidlin donitsi. Nämä on niiiin hyviä, ettei paljon parempaa voi 0,49 eurolla saada!

Vaikka päivä onkin ollut vähän hermostuttava (huomaatteko, en sanonut uuvuttava tai ihan kamala), niin hyvää mieltäkin olen yrittänyt itseeni lietsoa. Olen mm. hihitellyt eiliselle pojan kanssa käydylle keskustelulle:

Poika: Apinat synnyttää banaaneja.
Äiti: Täh?
P: Noh. Ne viidakon eläimet päästävät niitä munia, kookospähkinöitä ja banaaneja.
Ä: Mistä muka?
P: Pyllystään.
Ä: ... ... ...öö, ei.

Olen myös riemulla seurannut, miten nopeasti yksivuotiaan kuhmut ja kolhut paranevat: toissapäiväiset tv-tasokuhmut ovat enää hennon vaaleansinisiä ja viikko sitten autotallin lattiasta nenään tarttunut muhkea rupi lähti eilen aamulla - ja tuli takaisin eilen illalla, ihan siitä samaisesta autotallin lattiasta.

Ja kyllä mua niin hymyilyttää hyssytellä sitä Rupinenää unille hävittäjäkoneiden jylinässä. (Muistan kyllä olleeni niistä täälläkin vahvasti eri mieltä.) Poika ei enää vaivaudu katsomaan taivaalle koneet kuullessaan, mutta minä sen sijaan kävelen niska vääränä ja huokailen ihastuksesta, kun kolme konetta suihkii sikinsokin pientä ympyrää talomme ympärillä 10 minuuttia. Flunssasta herkkiä korvia jytinä runtelee ikävästi, mutta Pieni nukahtaa tyytyväisenä turvalliseen, öh, hävittäjälentokoneiden ääneen.

Ja ah, se ois syysloma tämänpäiväisten päikkäreiden päätteeksi. Sopii sekin.

Tunteiden ja mielialojen ylidiagnosointia

Eilen Hyvissä ja huonoissa uutisissa kuulin ensikertaa käsitteen ylidiagnosointi. Tarkoittaen siis oman tulkintani mukaan sitä, että kaikille tavanomaisillekin ominaisuuksille ja tilanteille keksitään lääketieteellinen diagnoosi, joka saakin normaalitilan (tai ainakin ei-vakavan tilan) kuulostamaan sairaudelta.

Nappasin sanan mukaani oitis, koska olin jo päivällä miettinyt samaa aihetta, joskin vähän eri näkökulmasta. Enemmänkin mielenterveydellisestä. Huomaan, että viime vuosina olen oppinut olemaan hyvin dramaattinen. Käytän sujuvasti arkikielessä sanoja ahdistunut, stressaantunut, paniikissa ja niin edelleen. Tai no, ehkä olen ollut sellainen aina: teininä meillä oli harva se päivä depis, depressio, kun ihastusjutut meni mönkään. Ja sitten oltiin vähän skitsoja ja hulluja välillä.

Rupesin miettimään, että ainakin omalla kohdallani voisi syntyä isokin muutos asenteissa, jos depression, ahdistuksen, romahdusten, paniikkien ja masennusten sijaan valitsisin sopivampia ja tilapäisyyttä kuvaavia sanoja. Voisin olla vaikka ihan vain hermostunut ja mua voisi vaikka vaan harmittaa. Voin järkyttyä tai säikähtää (heti ahdistumatta) ja mulle voi tulla paha mieli. Luulen, että käyttämällä tällaisia sanoja muistaisin itsekin paremmin, että tunteet ja tilanteet kuuluvat elämään, ne tulevat ja menevät. Useimmiten vieläpä aika nopeallakin syklillä. Ja kieltämättä helpottaa oloa myös tajuta, etten sekoa välttämättä vain heikon luonteeni takia, vaan todennäköisesti ihan vaan näiden raskaus- ja imetysjaksojen ajan jatkuneiden hormonimyllerrysten takia. (Ei kun hups, lauseeseen lipsahti sana seota, aika dramaattinen. Oisko parempi sanoa esimerkiksi että "mielilalani eivät vaihtele vain heikon luonteeni takia"?)

Päätän siis jättää dramaattiset sanavalinnat vain niihin hetkiin, kun haluan kerronnallisista syistä vähän värittää tarinoita, (aikamoinen porsaanreikä tämä, muuten...) mutta itselleni haluan muistuttaa, että pikkujuttuja useimmat harmitukset ja kiukuttelutkin ovat. Tilapäisiä, hetken tunteita. Eikä heti tarvitse lamaantua näiden ylidiagnosoitujen mielisairauksiensa alle, kun vähän lannistaa.

---

Ja nyt, kun olen tämän kirjoittanut ja lukenut, tämä tuntuu liian henkilökohtaiselta paljastukselta. Kuulostan jälleen aikaisemmin antamaani kuvaa sekavammalta. Ajattelin, että muutan koko tarinan passiiviin, ohjeeksi "meille kaikille" tai "nykyihmisille", mutta en nyt kuulkaa millään jaksa. Toivon vaan hartaasti, että joku kommentoi, että "kuulostaa tutulta/normaalilta", ja vahvistaa, etten ole yhtään (tai ainakaan paljoa) muita hullumpi.

Tunnontuskia ja vertailua

Yhden lapsen äitinä tunsin harvoin huonoa omaatuntoa. Ainakaan sellaista samanlaista vertailevaa, kuin nyt kahden lapsen äitinä. Ja älytöntä, se alkoi heti sillä sekunnilla, kun toinen lapsi syntyi: Oi, kun näyttää veljeltään, mutta tällä on paksummat posket. Voi ei, ei pitänyt heti vertailla! Eka moka... Enhän mä ekalla kerralla mokannut vielä tässä vaiheessa. Nyt ajattelen noin ja näin, mitäs ekalla kerralla ajattelin? Nyt tunnen tämmöistä tunnetta, tunsinkos silloinkin? Miksi? Miksen? Otanko toisesta varmasti yhtä paljon kuvia? Tai pitääkö edes ottaa, ensimmäisestähän on aivan liikaa? Olenko varmasti tasapuolinen, onko lapsillani samat oikeudet ja velvollisuudet? Mutta kun toi toinen on "jo niin iso", ja toi toinen on "ihan vauva" (koko ikänsä, ellei sitten joskus saa pikkusisarusta).

Alkuun surkuttelin enemmän Pienen puolesta: se kuulee Äidin äksyilyä jo ennen kuin on mitään tehnyt sitä ansaitakseen. (Ja sitten tietenkin kysyn asiallisen kysymyksen itseltäni: voinko väittää Isomman ansaitsevan sitä?) Mistäs se muka tietää, etten ärise sille, vaan tuolle toiselle, hänhän mun sylissä nyhjötti silläkin hetkellä, kun jouduin pitämään kuria mahdottomalle Isommalle, raahaamaan jäähylle ja hillitsemään omaa kiukkuani. Ja nyt kun Pieni osaa pukea päähänsä pipon ja leikkiä pikkuautoilla, olen iloinen kehityksestään, mutta varsin hillitysti. Tuskin muistan heti raportoida vauvakirjaan.

Nyt olen havahtunut miettimään sitäkin, että vaikka esikoiset saavatkin osakseen ylistystä ja hurraahuutoja oppiessaan niitä ihan normaaliin kehitykseen kuuluvia asioita, ovat he kyllä varmasti pikkusisaruksia vaikeammalla paikalla ainakin silloin, kun Äidin kärsivällisyyttä vasta kypsytellään ja lehmänhermoja vielä kasvatellaan. Huomaan, etten hermostu Pienelle sellaisista asioista, jotka kiristivät pinnaa Isomman ollessa pieni. En koe sitä tarpeelliseksi, kun tiedän jo ennestään, että tuollaista käytöstä nyt vaan jatkuu hetken ja sitten se menee ohi. (Itseänikin ihmetyttävää kärsivällisyyttä. Olen siis tainnut äitinä kehittyä..?) Isomman uhmalle en vielä näe loppua, ja tietenkin siksi turhaudun ja kärsin tilapäisistä hermonmenetyksistä. Tietoisella tasolla olen toiveikas sen suhteen, että seuraavien lapsien (muutin varovasti ensin valitsemani yksikön seuraava lapsi monikoksi, enkä vieläkään ole varma, kumpaa haluaisin tuossa lauseessa käyttää) kohdalla tiedän nekin kiukuttelut hetkellisiksi hepuleiksi ja kehitysvaiheiksi. Toivoakseni osaan suhtautua niihinkin toisella kertaa jotenkin rennommin. Ja jollei muista syistä, niin varmaan ainakin siitä, että Pienemmän saapuessa uhmaikään Isommalla on todennäköisesti meneillään jokin muu uusi ja tukala vaihe, johon voin kohdistaa kaiken turhautumiseni. Raukkaparka...

Ei siis ole helppoa esikoisilla, jollei ole pikkusisaruksillakaan. Mutta taatusti sillä on merkitystä, monentenako lapsena perheeseen syntyy. Itse varsinkin olen välillä potenut huonoa omaatuntoa myös siitä, että esikoisena olen ollut sekä Sankari että Pääpahis. Keskipiste hyvässä ja huonossa. Ja se melkein ikäiseni pikkusisko oli Sovittelija ja Rikoskumppani, ehkä Juoksupoikakin. Puurtaja ja nöyrtyjä, joka tiesi pääsevänsä helpommalla, jos ei nosta meteliä joka asiasta. Mutta kuten puhuttiin tuon nimenomaisen pikkusiskonkin kanssa, niin kylläpä niistä pikkusisarusluonteenpiirteistäkin kovasti on hyötyä aikuisten maailmassa. Ihan kelpoaikuisia meistä molemmista tuli, jossain määrin erilaisia. Kuka tietää, oltaisiinko ihan omammelaisia syntymäjärjestyksestä huolimattakin.

Pointteja vailla.

Tuntuu, että porhallan projektista toiseen. Silti pystymättä keskittymään riittävästi niistä mihinkään. Kuvankäsittelyhommat kestävät tolkuttoman kauan, kun koneella ehtii istumaan vain vartin kerrallaan, silloinkaan kunnolla keskittymättä. Olisi ihana uppoutua projekteihin täysillä, puhumattakaan, miten ihanaa olisi uppoutua taiteiluun ihan vaan huvin vuoksi ja ilman tavoitteita. Jotenkin tulee hyvä mieli jo pelkästään siitä, että oon alkanut kaivata aikaa tällaisiin asioihin. Eihän oo pitkä aika siitä, kun mietin tosissani, että tuskin innostun enää koskaan maalaamaan. Hullua, miten sitä voi oikeasti niin tosissaan luulla sellaista, ettenkö muka koskaan enää elämässäni. Olen kuullut puhuttavan "äitiyden mustasta aukosta", ja ymmärrän kyllä käsitteen täysin. Äitiys imee vauvavuonna ainakin minusta kaiken muun, persoonaa ja kiinnostuksen kohteita myöten, ja niin sen tietysti pitääkin mennä. Mutta täältä minä taas kurkkailen, mustan aukon reunoilta ja ihmettelen, mitä kaikkea mielenkiintoista maailma onkaan täynnä.

Kun taas elämän konkreettisella tasolla porhallan lujempaa vauhtia, jää henkisellä tasolla toiminnat puolikkaiksi. Ajattelu tökkii, vaikka pohdinkin kovasti kasvatusta, parisuhdetta, uhmaikää, kurinpitoa, pikkusisaruutta, kömmähdyksiäni ja möläytyksiäni, äitiyttä, tyttöyttä ja poikuutta ja sukupuolirooleihin liittyviä kasvatusasioita. Saamatta kuitenkaan mihinkään pohdintaan loppukaneettia tai edes pointtia niin, että voisin niistä kanssanne herättää keskustelua.

Olette saattaneet itsekin huomata: viimeisimmät kirjoitukseni taitavat aikalailla poikkeuksetta kertoa tekemisistä, eivät ajatuksista. Haluaisin niitä ajatuksiakin jakaa kyllä, mutta ei vain irtoa nyt, vaikka olen monesti yrittänyt ja aloittanut. Puuttuu vain ne pointit ja kaneetit...

Mitä kuuluu, mitä te mietitte?

Sanojen sijaan

Oli vaikeuksia päättää, mitä kerron, kun kaikkea en ehdi. Valitsin sanojen sijaan kuvat, jotka ripottelin (kiusaksenne?) ihan sikinsokin. Kiitos kaikille. Lurautan vielä mielessäni "oon kolmekymppisen", koska luulen, että se on pakollinen juttu tällaisena päivänä.

Show must go on!

Jää kyllä moni kertomisen arvoinen juttu kertomatta täällä, kun en ehdi pysähtyä. Mutta kiva niin, tämmöinen kiire on mieluisaa! Te, joiden kanssa oon aikaa viettänyt, kiitos kaikesta.

Matka jatkuu, palataan myöhemmin.

Pari reunapitsimallia

Rupesin rehvakkaana latailemaan kuvia viimeisimmistä virkkaamistani reunapitseistä, mutta ei nyt ihan ottanut sujuakseen niistä ohjeiden tekeminen. Päätin jo luopua ajatuksesta julkaistakaan, mutta sitten alkoi ärsyttää kaikki turha vaivannäkö. Joten laitanpa tänne kuvat ja huterat piirrokset malleista, jos nyt joku uskaltautuisi vaikka niiden pohjalta kokeilemaan. Vaihdoin ohjeessa taas väriä aina seuraavalle kerrokselle, muka selventääkseni järjestystä. Mutta siinä kohtaa alkoi tökkiä, kun en muistanut, miten merkataan piilosilmukka, ja sitten jo unohdin, olinko sitä käyttänytkään, vai vaan kiinteää. Mutta näiden kanssa pärjää kyllä maalaisjärjelläkin, kunhan saa koukun käteen ja pääsee kokeilemaan.

Tykkään itse tehdä tälläisiä pitsejä, joita saa jatkaa kilometrikaupalla, eikä pituutta tarvitse etukäteen päättää. Lisäksi halusin kehitellä jotain yksinkertaista, kun näinkin paksulla langalla virkkasin. Ettei tule liian tuhtia.

Tästä tuli simppeliydessään kiva!

Vihreää!

Tästä mallista mulla tulee mieleen pikkusiskon koira. Sen kippurahäntä kenties?
Pylväskaariin tulee siis nirkkoreuna (kolme kjs joka väliin, kiinnitettynä ks:llä).

Simppeliä tämäkin.

Lisää reunapitsiohjeita täällä!